Hirviö lähestyi. Sillä oli karhun pää, silmät punaiset niinkuin hehkuvat hiilet, kaksi sarvea päässä, pitkät karvaiset korvat, jalopeuran kynnet, käärmeen pyrstö ja korppikotkan teräväsuomuksinen ruumis.
Tristan käänsi ratsunsa niin suurella voimalla kohti hirviötä, että hepo, vaikkakin kauhusta väristen, syöksyi petoa vastaan. Tristanin keihäs kilpistyi pirstaleiksi sen suomuhaarniskaan. Heti kiskaisi urho esiin kalpansa, kohotti sen ja suuntasi hirvittävän iskun lohikäärmeen päähän, mutta ei edes naarmua tullut sen nahkaan. Kuitenkin hirviö jo tunsi itseään ahdistettavan; se upotti kyntensä haarniskaan ja repi sen auki. Rinta paljaana teki Tristan miekallaan vielä uuden hyökkäyksen ja iski petoa kylkeen niin ankarasti, että ilmankansi jymähti. Turhaa sekin: hirviötä oli mahdoton haavoittaa. Silloin lohikäärme syöksi sieraimistaan ilmoille kaksinkertaisen patsaan myrkyllisiä liekkejä: Tristanin rautapaita mustui ja raukeni niinkuin sammuva hiillos, hänen hevosensa kaatui kuolleena maahan. Mutta kimmoten heti pystyyn Tristan työnsi sankarillisen säilänsä hirviön kitaan: se upposi sinne kokonaan ja halkaisi pedon sydämen kahtia. Vielä viimeisen kerran päästi lohikäärme kurkustaan kamalan karjunnan ja kuoli sitten siihen paikkaan.
Tristan leikkasi siltä kielen ja pisti sen poveensa. Sitten hän kirpeän savun huumaamana lähti tavoittamaan itselleen juomista muutamasta suolammesta, joka näkyi kimaltelevan jonkun matkan päässä. Mutta lohikäärmeen kielestä kihoava myrkky kuumeni hänen ruumiinsa lämmöstä ja sankari kadotti äkkiä tajuntansa jääden virumaan rämeen reunalla kasvavaan korkeaan ruohistoon.
Mutta nyt oli asianlaita niin, että tuo pakolainen, jota Tristan oli retuuttanut punaisesta tukkapalmikosta, olikin Irlannin kuninkaan maavouti ja että hän tavoitteli Isolde Vaaleahiuksen kättä. Hän oli suuri pelkuri, mutta niin suuri on rakkauden voima, että hänkin joka aamu asestettuna väijyi hirviötä, joskin tuo uljas sankari aina pakeni heti, kun vain kaukaakin kuului pedon karjunta. Tuona päivänä hän neljän kumppanuksensa seuraamana uskalsi lähteä takaisin Tristanin jälessä. Hän löysi tapetun hirviön, kuolleen hevosen ja murskatun haarniskan ja oli varma siitä, että voittajakin virui jossakin kuolleena. Hän leikkasi irti hirviön pään, vei sen kuninkaalle ja vaati häneltä sitä kaunista palkintoa, mikä oli luvattu.
Kuningas ei lainkaan uskonut hänen sankaruuteensa; mutta tahtoen kuitenkin tehdä hänelle oikeutta hän kutsutti kaikki vasallit suureen juhlaan, joka kolmen päivän päästä piti vietettämän hovissa: silloin, koko tämän kokoontuneen juhlaseurueen läsnäollessa oli maavouti saava voittonsa lunnaan.
Kun Isolde Vaaleahius sai tietää, että hänet luovutettaisiin vaimoksi tuolle pelkurille, purskahti hän ensin nauruun, sitten itkuun. Mutta seuraavana päivänä hän, epäillen, että tässä piili joku kavala petos, otti mukaansa vaaleaverisen palvelijansa, uskollisen Periniksen, ja kamarineitseensä ja toverinsa, nuoren Brangienin, ja kaikki kolme ratsastivat salaa lohikäärmeen luolalle päin. Jo matkalla huomasi Isolde omituisenmuotoisia jälkiä tiellä: varmastikaan hevonen, joka siitä oli kulkenut, ei ollut kengitetty tässä maassa. Sitten hän löysi päättömän hirviön ja kuolleen hevosen; hevonen ei ollut satuloitu Irlannin mallin mukaan. Varmastikin oli joku muukalainen tappanut lohikäärmeen; mutta oliko hän enää elossa?
Isolde, Perinis ja Brangien etsivät häntä kauan; vihdoin näki Brangien suoyrttien läpi urhon kypärän kiiltävän. Hän hengitti vielä. Perinis nosti hänet hevosen selkään ja kantoi hänet salaa naisten huoneustoon. Siellä Isolde kertoi seikkailun äidilleen sekä uskoi hänen huostaansa muukalaisen. Kuningattaren irroitellessa hänen varustuksiaan putosi lohikäärmeen myrkyllinen kieli ulos hänen poveltaan. Silloin Irlannin kuningatar herätti haavoittuneen tehokkaiden ruohojen voimalla ja sanoi hänelle:
"Muukalainen, minä tiedän, että sinä olet lohikäärmeen todellinen voittaja. Mutta meidän voutimme, tuo petturi ja pelkuri, on leikannut siltä pään ja vaatii tytärtäni Isolde Vaaleahiusta palkinnokseen. Voisitko sinä jo kahden päivän kuluttua taistelulla todistaa hänen puheensa mitättömäksi?"
"Kuningatar", sanoi Tristan, "määräpäivä on kovin lähellä, mutta varmastikin osaatte parantaa minut kahdessa päivässä. Kun olen voittanut Isolden jo kerran itselleni tappamalla lohikäärmeen, niin ehkäpä voitan hänet vielä kerran voudinkin kustannuksella." Silloin kuningatar sijoitti hänet kallisarvoiseen suojaan ja sekoitti häntä varten kaikkein tehokkaimmat juomansa. Seuraavana päivänä Isolde Vaaleahius valmisti hänelle kylvyn ja voiteli hellävaroin hänen ruumiinsa balsamilla, jonka hänen äitinsä oli laittanut. Hänen katseensa pysähtyivät haavoittuneen urhon kasvoihin, hän havaitsi ne sangen kauniiksi ja ajatteli: "Jos hän on yhtä uljas kuin kaunis, niin saapa kosijani hänestä ankaran kilpaveikon!" Mutta Tristan, jota jo lämmin vesi ja yrttien voima alkoi elvyttää, katseli Isoldea ja muistaessaan, että hän todellakin nyt oli voittanut itselleen kuningatar Kultakutrin, alkoi hän hymyillä. Isolde huomasi sen ja tuumi itsekseen: "Minkähäntähden tuo muukalainen noin hymyilee? Olenkohan tehnyt jotakin sopimatonta? Olenkohan ehkä laiminlyönyt jonkun niistä palveluksista, joita nuoren tytön on tehtävä vieraalleen? Tai ehkäpä hän nauroi siksi, että olen unohtanut kirkastaa hänen myrkynhimmentämät aseensa."
Hän lähestyy Tristanin varustuksia: "Tämä kypärä on hyvää terästä", ajattelee hän, "eikä petä vaaran hetkellä. Ja tämä kilpi on luja ja kevyt, todellakin sankarin arvoinen." Hän ottaa kalvan käteensä: "Jalo on kalpakin, kuin tehty parooneista uljaimmalle." Hän vetää verisen terän esille kallisarvoisesta huotrasta pyyhkiäkseen sen puhtaaksi. Mutta hän näkee, että sen kärki on katkennut. Hän panee merkille katkenneen kohdan uurrot: eikö tuo ollut juuri sama säilä, joka oli katkennut Morholtin päähän? Hän epäilee, empii, tarkastaa sitä vielä, tahtoo tulla vakuutetuksi epäilyksensä oikeudesta. Hän rientää siihen huoneeseen, jossa hän säilytti Morholtin päästä vetämäänsä teräskappaletta. Hän sovittaa kappaleen katkenneen terän loviin: siinä saattoi tuskin erottaa pienintä sälöä.