Silloin hän kiiruhti takaisin Tristanin luo ja heiluttaen suurta miekkaa haavoittuneen pään päällä hän huusi:
"Sinä olet Tristan Loonnois'lainen, Morholtin, minun rakkaan enoni murhaaja. Kuole siis, sinä vuorostasi!"
Tristan yritti torjua hänen kättään; turhaan: hänen ruumiinsa oli hervoton ja halpaantunut, mutta hänen henkensä oli yhä yhtä valpas kuin ennenkin. Hän puhui siis, taitavasti sanansa asettaen, seuraavasti:
"Olkoon menneeksi, minä kuolen siis; mutta säästääksesi itseäsi pitkiltä katumuksilta, kuuntele minua ensin. Kuninkaantytär, tiedä siis, että sinulla ei ole ainoastaan valta, vaan myös oikeus tappaa minut. Niin, sinulla on oikeus ottaa henkeni, koska kaksi kertaa olet sen pelastanut ja lahjoittanut minulle takaisin. Ensimäisen kerran se tapahtui tässä tuonoin: minä olin se haavoittunut laulaja, jonka sinä pelastit karkoittamalla hänen ruumiistaan Morholtin myrkytetyn keihään vihat. Älä punastu, neito, sitä, että paransit nuo haavat: enkö ollut saanut niitä rehellisessä taistelussa? Tapoinko ehkä Morholtin petoksella? Eikö hän ollut vaatinut minua taisteluun? Eikö minun täytynyt puolustaa ruumistani? Toisen kerran pelastit minut, kun kävit noutamassa minut pois suosta. Oi, neito, sinun vuoksesi lähdin taistelemaan lohikäärmettä vastaan… Mutta jättäkäämme nämä asiat: tahdoin vain todistaa sinulle, että koska kaksi kertaa olet vapahtanut minut kuoleman kourista, sinulla on oikeus ottaa henkeni. Tapa minut siis, jos luulet sillä saavuttavasi ylistystä ja kunniaa. Varmastikin sinulle, levätessäsi uljaan voutisi sylissä, on mieluista muistella haavoitettua vierastasi, joka oli pannut elämänsä alttiiksi voittaakseen sinut ja jonka sinä suojattomana tapoit kylvyssä."
Isolde huudahti:
"Kuulenpa ihmeellisiä puheita. Minkätähden Morholtin murhaaja tahtoi voittaa minut? Ah niin, epäilemättä siksi, että Morholt muinoin yritti ryöstää laivalleen joukon Cornwallin tyttäriä ja sinä siis vuorostasi vannoit kostoksi siitä vieväsi orjaksesi sen, joka Morholtille oli rakkain neitojen joukossa…"
"Ei, kuninkaantytär, asian laita ei ole niin", sanoi Tristan. "Mutta eräänä päivänä lensi kaksi kyyhkyä Tintageliin tuoden sinne yhden kultaisista hiuksistasi. Luulin, että ne tulivat tuomaan minulle rauhan ja rakkauden sanomaa. Sentähden uskalsin uhmata hirviötä ja sen myrkkyhampaita. Näetkö, tässä on tuo hius vyöni kultalankojen väliin punottuna; kultalankojen hohto on sammunut, mutta kultahius ei ole himmennyt."
Isolde heitti pois suuren miekan ja otti käteensä Tristanin vyön. Hän näki siinä kultahiuksen ja vaipui pitkäksi aikaa äänettömiin mietteisiin; sitten hän suuteli vierastaan suulle rauhan merkiksi ja puetti hänet komeisiin vaatteisiin.
Sinä päivänä, jolloin paroonien piti kokoontua, lähetti Tristan salaa laivalleen Periniksen, Isolden palvelijan, pyytämään tovereitaan lähtemään hoviin, ja sellaisissa puvuissa, jotka soveltuivat mahtavan kuninkaan sanansaattajille. Gorvenal ja nuo sata ritaria, jotka jo neljä päivää olivat olleet epätoivoissaan Tristanin katoamisesta, ilostuivat suuresti tämän uutisen saatuaan.
He astuivat yksitellen sisälle saliin, jossa jo oli koolla lukematon joukko Irlannin parooneja, ja istuutuivat pitkään jonoon samalle riville, ja säteilevät jalokivikirjailut peittivät heidän komeat, punasilkkiset ja purppuraiset pukunsa päästä kantapäähän. Irlantilaiset sanoivat toinen toisilleen: "Keitä ovat nämä mahtavat ja ylhäiset herrat? Kuka tuntee heidät? Katsokaa noita ylellisen-hienoja, sopulinnahalla ja kultaompeluksella koristeltuja viittoja! Katsokaa, miten miekkojen kahvoissa ja turkisten soljissa kimaltelee rubiineja, vuoritimantteja, ametisteja ja paljon sellaisiakin jalokiviä, joiden nimeä emme edes tiedä! Onko koskaan vielä nähty sellaista komeutta? Mistä tulevatkaan nämä ritarit? Kenelle he kuuluvat?" Mutta nuo sata ritaria vaikenivat, eivätkä liikahtaneet istuimiltaan ketään tulijaa tervehtiäkseen.