Hän vastasi:
"En tiedä, ystävät, en muista kuin yhden ainoan rikkomuksen. Kun me lähdimme Irlannista, oli meillä kummallakin matkassa, kalleimpana korunamme, paita, valkea kuin lumi, hääyötämme varten. Merellä sattui sitten sellainen onnettomuus, että Isolde repäisi rikki oman hääpaitansa ja hänen hääyökseen lainasin minä hänelle omani. Ystävät, siinä kaikki paha, minkä olen hänelle tehnyt. Mutta koska hän tahtoo, että minun pitää kuolla, niin sanokaa hänelle, että lähetän hänelle rakkaan tervehdyksen ja että kiitän häntä kaikesta siitä hyvästä, mitä hän minulle on tehnyt, ja kaikesta siitä kunniasta, mitä hän minulle on osoittanut lapsuudesta pitäin, siitä asti, kun minut merirosvot ryöstösaaliina möivät hänen äidilleen ja siten jouduin hänen palvelukseensa. Suojelkoon suuri Jumala hyvyydessään hänen kunniaansa, ruumistaan ja elämäänsä! Veljet, iskekää nyt!"
Orjien kävi häntä sääliksi. He pitivät neuvoa keskenään, ja tullen siihen johtopäätökseen, että kenties ei sellainen rikos kuitenkaan ansainnut kuolemaa, he sitoivat hänet puuhun. Sitten he tappoivat koiranpennun ja toinen heistä leikkasi siltä kielen ja pisti sen reppuunsa ja niinpä molemmat täten varustettuina astuivat Isolden eteen.
"Onko hän puhunut?" kysyi tämä levottomana.
"On kyllä, kuningatar, hän on puhunut. Hän sanoi, että yksi ainoa rikkomus hänen puoleltaan oli syynä suuttumukseenne: te olitte reväissyt merellä lumivalkean paitanne, jonka olitte tuonut mukananne Irlannista, ja hän oli lainannut teille omansa hääyöksi. Se oli, niin hän sanoi, hänen ainoa rikoksensa. Hän kiitti teitä kaikista niistä hyvistä töistä, joita olitte hänelle tehnyt lapsuudesta pitäin, ja rukoili Jumalaa suojelemaan teidän kunniaanne ja elämäänne. Hän lähettää teille rakkaan tervehdyksen. Kuningatar, tässä tuomme sinulle hänen kielensä."
"Murhaajat!", huudahti Isolde, "antakaa minulle takaisin Brangien, minun rakas palvelijattareni! Ettekö siis tienneet, että hän oli ainoa ystäväni? Murhaajat, antakaa hänet minulle takaisin!"
"Kuningatar, sanotaan täydellä syyllä: 'Nainen muuttuu joka hetki; samalla kertaa hän nauraa, itkee, rakastaa, vihaa.' Me tapoimme hänet, koska te niin käskitte!"
"Kuinka olisin minä voinut sellaista käskeä? Minkä vuoksi? Eikö hän ollut minun rakas kasvinkumppalini, suloinen, iki-uskollinen, ihanainen? Sen te tiesitte, murhaajat: lähetin hänet vain etsimään lääkeyrttejä ja uskoin hänet teidän huostaanne, jotta te suojelisitte häntä matkalla. Mutta nyt olette tappaneet hänet ja minä kärvennän teidät hehkuvilla hiilillä."
"Kuningatar, tietkää siis, että hän elää ja että me tuomme hänet teille takaisin elävänä ja terveenä."
Mutta hän ei uskonut heitä, vaan ikäänkuin poissa suunniltaan hän vuoron perään sadatteli murhaajia ja itseään. Hän pidätti toisen orjista luonaan ja toinen riensi sill'aikaa kiireimmän kautta sen puun luo, johon Brangien oli sidottu: