Kuningas Mark ei voinut saada pois mielestään noita turmiollisia sanoja. Nyt hän vuorostaan, vastoin tahtoaankin, salaa piti silmällä sisarenpoikaansa ja Isoldea. Mutta Brangien huomasi sen ja turhaan koetti kuningas eksyttää Isoldea salajuonillaan. Pianpa hän väsyikin tähän kurjaan taisteluun, ja ymmärtäen, ettei hän enää voisi päästä epäilystä vapaaksi, hän kutsutti luokseen Tristanin ja puhui hänelle näin:
"Tristan, lähde pois tämän linnan alueelta, ja kun olet kerran sen jättänyt, niin älä rohkenekaan enää astua sen rajojen sisälle. Petturit syyttävät sinua suuresta petoksesta. Älä kysele mitään: en voisi kertoa heidän puheitaan häpäisemättä meitä molempia. Älä etsi mielessäsi rauhoittavia sanoja: tunnen, ettei niillä olisi mitään valtaa ylitseni. Ja kuitenkaan en usko noita konnia; jos uskoisin heitä, niin enkö olisi jo luovuttanut sinua häpeällisen kuoleman omaksi. Mutta heidän sanojensa myrkky on levottuuttanut sydämeni ja ainoastaan sinun lähtösi voi sen rauhoittaa. Lähde siis, epäilemättä kutsutaan sinut jo piankin takaisin; lähde, armas poikani, jota rakastan ikuisella rakkaudella."
Kun konnat kuulivat uutisen:
"Hän on lähtenyt", sanoivat he keskenään, "hän on mennyt tiehensä, tuo lumooja, ja halvan varkaan lailla on hänet poisajettu. Mitä voi hänestä enää koitua tästä lähin? Varmaankin hän nyt purjehtii merien taa etsiäkseen uusia seikkailuja ja tarjotakseen kavalaa palvelustaan taas jollekin kaukaiselle kuninkaalle!"
Ei, Tristanilla ei ollut voimaa lähteä; kun hän oli sivuuttanut linnan kaivos-ojat ja rajamerkit, tunsi hän, ettei hän voinut enää mennä sen etemmä: hän jäi itse Tintagelin linnaan ja asettui Gorvenalin kanssa erään porvarin taloon asumaan. Siinä hän riutui nyt kuumeen vaivaamana, vielä tuskallisemmissa haavoissa kuin muinoin, jolloin Morholtin keihään kärki oli myrkyttänyt hänen ruumiinsa. Silloin, kun hän virui meren rannalle kyhätyssä majassaan ja kaikki pakenivat hänen haavojensa löyhkää, oli kuitenkin kolme uskollista, jotka jäivät hänen luokseen: Gorvenal, Dinas Lidanilainen ja kuningas Mark. Nyt olivat Gorvenal ja Dinas jälleen hänen vuoteensa ääressä, mutta kuningas Mark oli poissa, ja Tristan huokaili:
"Totta on, rakas eno, että ruumiini nyt levittää vielä inhoittavamman myrkyn löyhkää kuin ennen, ei edes teidän rakkautenne voi enää voittaa inhoanne."
Mutta yhä vain kuumehoureessakin kiidätti intohimo häntä niinkuin pillastunut hevonen kohti niitä suljettuja torneja, joiden takana kuningatar oli kätkössä; ratsu ja ratsastaja musertuivat kivisiä muureja vasten; mutta yhä uudestaan karkasivat ne pystyyn tehden saman hurjan rynnistyksen.
Suljettujen tornien takana istuu Isolde ikävöiden, vielä onnettomampana kuin ystävänsä: sillä näiden outojen parissa, jotka vaanivat ja väijyvät häntä, on hänen joka hetki teeskenneltävä iloisuutta; ja öisin kun hän lepää kuningas Markin vierellä, on hänen liikkumattomana hillittävä jäsentensä ikävöivä värinä ja kuumeiset nykähdykset. Hän halajaa Tristanin luo. Hänestä tuntuu välistä, että hän jo nousee, rientää ovelle mennäkseen; mutta pimeälle kynnykselle ovat petturi-paroonit asettaneet suuria viikatteita, joiden terotetut ja julmat terät leikkaavat poikki hänen hennot polvensa. Hänestä tuntuu, että hän kaatuu ja hänen poikkisahautuneista polvistaan pursuaa ilmoille kaksi punaista lähdettä.
Pian on kummallakin rakastavalla loppu käsissä, ellei apua tule. Ja kukapa heitä auttaisi ellei Brangien. Henkensä uhalla hän hiipii siihen taloon, jossa Tristan riutuu. Gorvenal avaa iloissaan hänelle oven, ja pelastaakseen rakastavat neuvoo Brangien Tristanille salajuonen.
Ette koskaan vielä, arvon herrat, ole kuulleet kerrottavan mistään ovelammasta rakkauden kepposesta.