Kääpiö nukkui myös tapansa mukaan kuninkaan huoneessa. Kun hän luuli kaikkien jo nukkuvan, hän nousi ja ripotteli Tristanin ja kuningattaren vuoteitten väliin tuota hienoa jauhoa: jos jompikumpi rakastavaisista vain lähtisi toistaan tapaamaan, jäisi hänen jalkansa jälki jauhoon. Mutta Tristan, joka ei nukkunut, näki, mitä kääpiö puuhasi.
"Mitä tämä tietää? Tuolla kääpiö-lurjuksella ei ole tapana toimia minun edukseni. Mutta tällä kertaa hän pettyy: kuka hullu hänelle jättäisi askeltensa jälkiä!"
Puolen yön aikaan kuningas nousi ja meni ulos ja samoin teki kyttyräselkäinen kääpiö. Huoneessa oli pimeä: ei mikään vahakynttilä tai lamppu valaissut sitä. Tristan nousi seisomaan vuoteessaan. Jumala, miksi saikaan hän sellaisen mielijohteen! Hän liittää jalkansa yhteen, arvioi välimatkan, tekee hypyn ja putoaa suoraan kuningattaren vuoteeseen. Mutta kaikeksi onnettomuudeksi oli edellisenä päivänä hänen ollessaan metsällä suuren metsäsian torahammas haavoittanut häntä jalkaan, ja, mikä vielä pahempi, haava ei ollut mitenkään sidottu. Tuon ponnahduksen voimasta se repeytyy auki uudestaan ja alkaa vuotaa verta; mutta Tristan ei huomaa verta, joka vuotaa siitä ja ryvettää hurstit punaisiksi. Ja ulkona kuunvalossa loihtukeinojensa avulla kääpiö huomasi, että rakastavaiset olivat yhtyneet. Riemusta väristen hän sanoi kuninkaalle:
"Mene nyt katsomaan, ja ellet nyt löydä heitä yhdessä, niin saat hirttää minut!"
He lähtevät siis kaikin kuninkaan huoneeseen, kuningas, kääpiö ja nuo neljä konnaa. Mutta Tristan on kuullut heidän tulonsa: hän syöksyy seisaalle, hyppää jälleen ja pääsee omaan vuoteeseensa … mutta voi, veri on sillä välin jo ehtinyt purskahtaa haavasta ja tahria jauhot.
Ja nyt astuvat sisään kuningas, paroonit ja kääpiö, joka näyttää valoa. Tristan ja Isolde ovat nukkuvinaan; he ovat makuukammiossa aivan kahden, paitsi Perenistä, joka nukkui Tristanin jaloissa eikä hievahtanutkaan. Mutta kuningas huomasi heti, että hurstit vuoteella olivat aivan punaiset ja että jauho lattialla oli tuoreen veren tahrima.
Silloin nuo neljä paroonia, jotka vihasivat Tristania hänen urheutensa vuoksi, tarttuvat kiinni häneen, samalla kun he uhkaavat ja pilkkaavat ja pistelevät kuningatarta, toivottaen hänelle hyvää tuomiopäivää. He keksivät myös vertavuotavan haavan.
"Tristan", sanoo kuningas, "nyt eivät mitkään vastatodistelut voi teitä enää pelastaa: huomenna on teidän kuoltava."
Tämä huutaa:
"Armahda minua, jalo herra! Jumalanpojan tähden, joka kärsi meidän edestämme, jalo herra, sääli meitä!"