"Ylevä ruhtinas, kosta häpeäsi!" vastaavat konnat.
"Armas eno, en itseni vuoksi rukoile teitä. Mitä merkitsee minulle kuolema! Ellen pelkäisi teitä vihoittavani, saisivat nuo pelkurit heti kalliisti maksaa sen loukkauksen, että ovat käyneet käsiksi minuun, jota he muuten eivät koskaan olisi uskaltaneet tehdä ilman teidän suojelustanne; mutta kunnioituksesta ja rakkaudesta teitä kohtaan antaudun armoillenne, tehkää kanssani, miten haluatte. Tässä minä olen, kuningas, mutta armoa kuningattarelle!"
Ja Tristan lankeaa nöyrästi polvilleen hänen jalkojensa juureen.
"Armoa kuningattarelle, sillä jos tässä linnassa on yksikin sellainen mies, joka on kylliksi rohkea pysyäkseen edelleen siinä valheessa, että olisin rakastanut häntä rikollisella rakkaudella, niin saa hän tehdä välinsä selväksi kanssani kahdenkesken taistelukentällä. Sire, armoa hänelle, Jumalan Kaikkivaltiaan nimessä!"
Mutta nuo kolme paroonia ovat jo sitoneet köysiin Tristanin ja kuningattaren. Ah, jospa hän olisi tiennyt, ettei hän saisi todistaa viattomuuttaan yksityisessä taistelussa, olisivat he mieluummin saaneet vaikka silpoa hänet elävältä, ennenkuin hän olisi antanut sitoa itseään kurjan uhrin tavoin!
Mutta hän pani uskalluksensa Jumalaan, hyvin tietäen, että kaksintaistelussa ei kukaan uskaltaisi kohottaa asetta häntä vastaan. Ja varmasti hän olikin oikeassa turvatessaan Jumalan apuun. Kun hän vannoi, ettei hän milloinkaan ollut rakastanut kuningatarta rikollisella rakkaudella, nauroivat konnat ilkeästi tälle hävyttömälle valheelle. Mutta kutsun teidät todistajikseni, jalot herrat, jotka tunnette totuuden ja merellä tyhjennetyn lemmenkalkin kohtalokkaan lumon, valehteliko hän todellakin? Ei teko, vaan teon tuomio määrää rikoksen. Ihminen näkee, mikä pinnalla on, mutta Jumala katsoo sydämeen, ja hän yksin on oikea tuomari. Hän on säätänyt niin, että jokainen syytetty saa puolustaa oikeuttaan taistelulla ja hän itse taistelee silloin viattoman puolella. Sentähden Tristankin vetosi oikeuteen ja taisteluun ja varoi millään tavoin loukkaamasta kuningas Markia. Mutta jos hän olisi voinut aavistaa, mitkä tapaukset olivat hänen edessään, olisi hän varmasti tappanut konnat. Ah, Jumala, miksi ei hän tehnyt niin!
VIII.
Hyppäys rukouskappelin korkeudesta.
Yön pimeydessä leviää kuin kulovalkea kansan pariin uutinen: Tristan ja kuningatar ovat vangitut; kuningas tahtoo heidät tappaa. Sekä rikkaat porvarit että köyhä kansa, kaikki itkevät.
"Voi, eikö ole meillä syytä itkeä ja valittaa! Uljas parooni Tristan, pitääkö teidän siis todella kuolla noin halpamaisen kavalluksen uhrina! Ja teidänkin, kunnioitettu kuningatar, niin vailla vilppiä ja viekastelua! Syntyneekö enää milloinkaan missään maassa toista yhtä kaunista ja rakastettua kuninkaantytärtä! Ja tämä kaikki on siis sinun velhontyötäsi, sinä kääpiö kyttyräselkä! Älköön se ihminen koskaan nähkö Jumalan armon kasvoja, joka ei heti sinut kohdatessaan pistä keihästä lävitsesi! Oi Tristan, rakas ja ylevä ystävämme, kun Morholt tullessaan lapsiamme ryöstämään nousi tälle rannalle, niin eipä kukaan parooneistamme uskaltanut kantaa aseita häntä vastaan, vaan kaikki vaikenivat kuin mykät. Mutta te, Tristan, te taistelitte yksin meidän kaikkien Cornwallin miesten puolesta ja surmasitte Morholtin, ja hän haavoitti teitä keihäällään niin vaikeasti, että olitte vähällä kuolla meidän tähtemme. Ja nytkö pitäisi meidän, näiden sankaritöiden palkaksi, jättää sinut kuolemaan silmiemme edessä!"