Valitukset ja huudot kaikuvat kautta kaupungin; kaikki rientävät palatsiin. Mutta niin hirvittävä on kuninkaan viha, ettei kenkään parooneista saa kootuksi itselleen niin paljon rohkeutta ja voimaa, että uskaltaisi ainoatakaan sanaa Tristanin puolesta.
Uusi päivä lähestyy, yö hälvenee. Jo ennen aamun koittoa ratsastaa Mark ulos kaupungista, sille paikalle, missä oli tapana pitää käräjiä ja langettaa tuomioita. Hän määrää, että maahan on kaivettava kuoppa, ja siihen koottava mukuraisia ja pistäviä viinipuunoksia ja juurineen temmattuja orjantappuroita.
Ensimäisen aamurukouksen aikana lähettää hän kuuluttajat ympäri maata kutsumaan heti kokoon kaikki Cornwallin miehet. He saapuvat suurella hälinällä ja melskeellä; eikä ole ainoatakaan, joka ei itkisi, paitsi Tintagelin kääpiötä. Silloin puhuu kuningas heille seuraavasti:
"Jalot herrat, olen antanut laittaa tämän piikkirovion Tristanille ja kuningattarelle, sillä he ovat syypäät törkeään rikokseen."
Mutta kaikki huusivat:
"Tuomio, tuomio ensin! Syytös ja puolustus! Surmata heidät tuomitsematta on häpeä ja rikos. Kuningas, rangaistuksen lykkäystä ja armoa pyydämme heille!"
Mark vastasi vihan valloissa:
"Ei, ei lykkäystä, ei armoa, ei puolustuspuheita, ei tuomiota! Sen Herran kautta, joka loi maailman, vannon, että jos vielä joku rohkenee anoa minulta jotakin sellaista, ovat hänen luunsa hiiltyvät ensimäiseksi tällä roviolla!"
Hän käskee sytyttämään tulen ja tuomaan linnasta vangit, Tristanin ensiksi.
Tappurat leimahtavat tuleen, kaikki ovat hiiren hiljaa, kuningas odottaa.