Mutta tietkää, arvon herrat, että Jumala oli hänelle armollinen: tuuli tarttuu hänen vaatteisiinsa, kannattaa häntä ja laskee hänet vahingoittumattomana eräälle laakealle kalliolle vuoren juurella. Cornwallin kansa nimittää vieläkin tätä kiveä "Tristanin hyppyriksi."
Ja kirkon luona nuo toiset odottivat häntä yhä. Mutta turhaan, sillä nyt on Jumala ottanut hänet suojelukseensa. Hän rientää pakoon: pehmeä hiekka takertuu upottavana hänen askeleihinsa. Hän kaatuu, katsahtaa taakseen, näkee kaukana rovion: tuli räiskähtelee, savu kohoaa korkeana patsaana. Hän jatkaa pakoaan.
Miekka vyöllä ja täyttä neliä oli Gorvenalkin karauttanut ulos kaupungista: hänet olisi kuningas hyvin voinut poltattaa hänen herransa sijasta. Hän tavoitti Tristanin rannikolla ja Tristan huudahti:
"Mestari! Jumala on armahtanut minua. Voi minua kurjaa, miksi pitikin niin käydä! Jos minulla ei ole Isoldea, ei mikään ole minkään arvoista! Miksi en kuollut hyppäykseeni! Minä olen päässyt pakoon, oi Isolde, ja sinut he polttavat. Hänet poltetaan minun tähteni; minäkin tahdon kuolla hänen tähtensä."
Gorvenal sanoi hänelle:
"Jalo sire, nauttikaa jotakin vahvistavaa, älkääkä antako murheelle valtaa. Näettehän tuolla tuon tiheän, leveän ojan ympäröimän pensaikon; kätkeytykäämme sinne: tätä tietä kulkee paljon väkeä; heiltä saamme kuulla asioiden kulusta ja, jos tosiaankin Isolde poltetaan, niin vannon, poikani, Jumalan, Maarian pojan nimeen, ettei ainoakaan katto pidä päätäni suojaaman siihen päivään asti, kunnes olemme kostetut."
"Jalo mestarini, minulla ei ole miekkaani."
"Tässä se on, toin sen sinulle."
"Hyvä on, mestarini, nyt en pelkää enää mitään, paitsi Jumalaa."
"Poikani, minulla on vielä viittani alla sinulle jotakin, joka on ilahduttava sinua: kas, tässä sinulle tämä kevyt ja kestävä pantsari, joka voi olla sinulle hyödyksi."