"Sire, kuule minua; olen palvellut sinua kauan aikaa moitteettomasti ja uskollisesti ilman pienintä omanvoiton pyyntiä; sillä eipä piirikunnassani, jota koko elämäni ijän olen hoitanut, ole ainoatakaan köyhää miestä tai orpoa tai ikäloppua vanhusta, jota en olisi huoltanut. Palkinnoksi minulle, armahda kuningatarta! Tahdot polttaa hänet kuulustelematta: se on väärin, koska hän ei tunnusta sitä rikosta, josta häntä syytät. Ajattelehan tarkemmin asiaa. Jos poltat hänet, ei maasi enää ole turvassa. Tristan on paennut; hän tuntee hyvin laaksot, metsät, väijytyspaikat, solat ja tiet, ja hän on rohkea. Tosin olet sinä hänen enonsa eikä hän ahdista sinua, mutta varmasti on hän surmaava kaikki paroonisi ja vasallisi, jotka hän vain saa käsiinsä."
Nuo neljä petturia kalpenivat tämän kuullessaan: jo ovat he näkevinään
Tristanin väijyksissä, heitä ahdistamassa.
"Kuningas", jatkoi maavouti, "jos myönnät, että olen sinua hyvin palvellut koko elämäni ijän, niin anna minun haltuuni Isolde; minä vastaan hänestä, minä rupean hänen vartijakseen ja takuumiehekseen."
Mutta kuningas tarttui Dinasta käteen ja vannoi kaikkien pyhien nimessä, että hän oli paneva tuomionsa täytäntöön heti.
Silloin Dinas nousi:
"Kuningas, palaan takaisin Lidaniin ja luovun palveluksestanne."
Isolde hymyilee hänelle surullisesti. Dinas nousee ratsunsa selkään ja ratsastaa pois suuttuneena ja synkkänä, pää painuksissa.
Isolde seisoo tulisen pätsin edessä. Kansanjoukko ympärillä huutaa, kiroaa kuningasta, kiroaa pettureita. Kyyneleet vierivät pitkin Isolden kasvoja. Hän on puettu ahtaaseen, harmaaseen kaapuun, kapea kultalanka vyötäisillä; kultalanka on myös kiedottu ympäri hänen pitkien hiuksiensa, jotka putoavat maahan asti. Joka voisi nähdä hänet tuossa edessään noin kauniina, säälimättä häntä, sillä olisi tosiaan konnan sydän rinnassaan! Jumala, miten hänen käsivartensa ovatkin tiukasti köytetyt!
Maassa oli sata spitaalista, jotka sauvojensa varassa ja kalkuttimiensa kalinassa myös olivat rientäneet paikalle. Heidän muodottomat jäsenensä olivat kokonaan valkean, taudin jäytämän lihan peitossa, ja siinä he nyt tunkeilivat rovion ympärillä nautinnolla katsellen tulehtuneitten luomiensa raosta tiirottavilla, verisillä silmillään tätä julmaa näkyä.
Ivain, inhoittavin sairaista, huusi kuninkaalle kimeällä äänellä: