"Sire, tahdot heittää vaimosi tuohon rovioon, se on soveliasta oikeudenkäyttöä, mutta liian lyhyt rangaistus. Tuo suuri liekkimeri nielee hänet pian, ja tuuli on pian hajoittava hänen tuhkansa. Ja kun tuo tuli hiipuu ja sammuu vähän ajan perästä, ovat hänenkin tuskansa lopussa. Tahdotko, että opetan sinulle erään paljon pahemman rangaistuksen, sellaisen, että hän elää, mutta maan tasalle tallattuna ja häväistynä ja joka hetki toivoen kuolemaa? Kuningas, tahdotko tulla tietämään sellaisen keinon?"
Kuningas vastasi:
"Tahdon, jos hän todella sen kautta tulee elämään suuressa häpeässä, pahemmassa kuin kuolema… Kuka osoittaa minulle sellaisen kidutuskeinon? Mitä julmemman, sitä mieluisampi on hän minulle!"
"Sanonpa siis lyhyesti ajatukseni. Näet tuossa sata toveriani. Luovuta Isolde meille ja olkoon hän meidän yhteistä omaisuuttamme! Tauti kiihdyttää himojamme. Luovuta hänet valtakuntasi spitaalisille ja ei milloinkaan vielä ole yhdelläkään naisella ollut kurjempaa loppua. Näet, miten ryysymme ovat liimautuneet kiinni visvaisiin haavoihimme. Kun hän, tuo nainen, joka sinun luonasi sai oleilla oravannahkalla vuoratuissa vaipoissa, koruissa ja marmorisaleissa, nauttia hyviä viinejä, kunniaa ja iloa, kun hän saa nähdä spitaalisten hovin, kun hän on pakotettu astumaan meidän mataliin hökkeleihimme ja nukkumaan kanssamme, niin silloin hän, tuo Isolde Ihanainen, Vaaleahius, tulee tuntemaan rikollisuutensa suuruuden ja kaipaamaan tätä koreaa tappuraroviota!"
Kuningas kuuntelee hänen esitystään, nousee ja seisoo kauan hievahtamatta, mietteissään. Vihdoin astuu hän kuningattaren luo ja tarttuu häntä käteen. Isolde huudahtaa:
"Armoa, armoa, sire, polttakaa minut mieluummin, polttakaa minut!"
Kuningas heittää hänet spitaalisille. Ivain käy häneen käsiksi ja kaikki nuo sata sairasta tunkeilevat hänen ympärillään. Kuullessaan heidän huutavan ja luskuttavan heltyvät kaikkien sydämet säälistä; mutta Ivain riemuitsee; Isolde häviää pimeyteen, Ivain vie hänet mukanaan. Ulos kaupungin portista vierii tuo surullinen kulkue.
He sattuvat kulkemaan juuri samaa tietä, jonka vierellä Tristan lymyy.
Gorvenal huudahtaa suureen ääneen:
"Poikani, mikä nyt neuvoksi? Tuolla on ystäväsi!"
Tristan kannustaa hevosensa ulos viidakosta: