"Ivain, olet jo tarpeeksi kauan pitänyt hänelle seuraa; nyt erkane heti, jos elämäsi on sinulle kallis!"
Mutta Ivain napittaa auki mekkonsa taisteluvalmiina.
"Rohkeutta, kumppanit! Esiin sauvat! Esiin sakarat! Nyt on hetki näyttää, mihin me kykenemme!"
Silloinpa tarjoutui katselijoille omituinen näky: spitaaliset heittävät yltään kaapunsa, asettavat sairaat jalkansa kamppaus-asentoon, huutavat, puhkuvat, heristelevät sauvoillaan; heidän joukostaan kuuluu uhkauksia ja vihan murinaa. Tristania inhoitti iskeä heitä; toiset tarinoijat väittävät, että Tristan surmasi Ivainin: se on väärä ja halpamainen väite; hän oli liian ylväs tappaakseen sellaisia raatoja. Mutta Gorvenal oli tempaissut itselleen jykevän tammenoksan ja sillä sivalsi hän Ivainia kalloon, niin että veri purskahti esiin ja punasi hänen muodottomat jäsenensä.
Tristan on jälleen kuningattaren luona: eikä tämä enää tunne kauhua eikä pelkoa. Hän leikkaa poikki köydet hänen käsivarsistaan ja niin he yhdessä pakenevat Morois'n metsään. Siellä suuren korven sylissä tuntee Tristan itsensä yhtä turvalliseksi kuin vankkojen linnanmuurien takana.
Kun päivä laski, pysähtyivät he kaikin kolmisin erään vuoren juurelle; kauhu oli uuvuttanut kuningattaren voimat; hän painoi päänsä Tristanin rintaa vasten ja vaipui uneen.
Aamulla Gorvenal riisti salaa eräältä metsänvahdilta jousen ja pari väkäistä ja hyvin sulitettua nuolta ja toi ne Tristanille, joka oli hyvä jousimies ja joka heti ampui kauriin. Gorvenal kokosi kuivia oksia kimppuun, ampui pyssystään tulenkipinän, sytytti suuren roihun ja alkoi kypsentää riistaa; Tristan leikkeli puista oksia, rakensi niistä majan ja peitti sen jälleen lehdillä; Isolde sisusti sen paksuilla lehvillä ja koristi sen kukkasilla.
Ja siitä hetkestä lähtien alkoi pakolaisille villin erämaan helmassa uusi karu elämä, jota kuitenkin rakkauden lempeä säteily lievensi.
IX.
Morois'n metsä.