Aarniometsän syvyydessä, niinkuin hätyytetyt eläimet, he puurtavat ja harhailevat ja vain harvoin uskaltavat he iltaisin palata edellisen päivän olinpaikoille. Heillä on ravintona pelkkä metsäeläinten liha ja heitä hiukaisee suolan ja leivän puute. Heidän laihtuneet kasvonsa ovat kelmeät ja näivettyneet, heidän terävien piikkien repimät vaatteensa putoilevat riekaleina heidän yltään. Mutta he rakastavat, eivätkä tunne tuskaa.
Eräänä päivänä kun he taas tapansa mukaan kuljeskelivat noilla suurilla aarniosaloilla, joita ei koskaan mikään kirves ollut koskettanut, saapuivat he sattumoisin Veli Ogrinin erakkomajalle.
Auringonpaisteessa keveän vaahteralehvikön alla kappelinsa edustalla käveli pienin askelin vanha mies sauvaansa nojaten.
"Sire Tristan", huudahti hän, "tiedättekö, minkä ankaran valan kaikki Cornwallin miehet ovat vannoneet? Kuningas on antanut tehdä tiettäväksi kautta kaikkien kuntain seuraavan kuuluutuksen: Joka ottaa kiinni teidät, saa sata kultarahaa palkinnoksi. Ja kaikki paroonit ovat vannoneet tuoda teidät kuninkaalle takaisin elävänä tai kuolleena. Katukaa, sire Tristan! Jumala antaa anteeksi jokaiselle syntiselle, joka tulee hänen luokseen katuvaisella sydämellä."
"Minäkö katuisin, sire Ogrin? Ja mitä rikosta? Te, joka meitä tuomitsette, tiedättekö te, minkälaisen kohtalokkaan maljan me olemme tyhjentäneet merellä? Niin, tuo kalkki tulistaa vertamme yhä ja mieluummin kerjäisin koko ikäni kaikilla teillä ja kujilla ja eläisin ruohoista ja puiden juurista yhdessä Isolden kanssa kuin olisin kuningas kauniissa valtakunnassa ilman häntä."
"Sire Tristan, Jumala auttakoon teitä, sillä te olette menettäneet sekä tämän maailman onnen että tulevaisen autuutenne. Joka pettää herransa, on ansainnut, että hänet revitään palasiksi villien hevosten välissä ja että hänen ruumiinsa poltetaan roviolla, ja sillä paikalla, minne hänen tuhkansa siroitetaan, ei ikinä enää kasva ruohoa eikä mikään työ siinä menesty; puut ja kaikki vihannuus siinä kuivuu ja näivettyy. Tristan, antakaa kuningatar takaisin hänelle, joka hänet on nainut Rooman lain mukaan!"
"Kuningatar ei kuulu enää kuninkaalle; tämä on luovuttanut hänet spitaalisilleen; ja minä olen valloittanut hänet pois spitaalisilta. Tästä lähtien on hän minun; minä en voi erota hänestä, eikä hän minusta."
Ogrin oli istuutunut; hänen jalkojensa juuressa itki Isolde, pää pyhän miehen polvilla. Erakko toisti hänelle Pyhän Kirjan sanoja; mutta nyyhkyttäin pudisti Isolde vain päätään, kieltäytyen niihin uskomasta.
"Mitä lohdutusta voi enää antaa kuolleille!" sanoi Ogrin. "Kadu syntisi, Tristan, sillä se, joka elää synnissä eikä kadu, on kuollut."
"Ei, minä elän enkä kadu. Me palaamme takaisin metsään, joka meitä suojelee ja turvaa. Tule, Isolde ystäväni!"