Isolde nousi; he tarttuivat toistensa käteen ja lähtivät samoamaan korkean ruohon ja kanervikon peittämää kangasta; puut levittivät tuuheat oksansa holviksi heidän ylleen ja he katosivat lehvikköjen lomiin.
Nyt kerron teille, arvon herrat, ihmeellisen tapauksen. Tristan oli kasvattanut itselleen kauniin, vilkkaan ja nopeajalkaisen jahtikoiran; ei kuninkaalla eikä kreiveillä ollut sen vertaista avustajaa jousimetsästyksessä. Sen nimi oli Äkähammas. Se oli täytynyt sulkea torniin ja kammitsoida kiinni kaulastaan; sen jälkeen kun se ei enää ollut nähnyt herraansa, ei se ollut huolinut mitään ruokaa, oli vain kaapinut maata käpälillään, ulvonut ja valittanut. Kaikkien oli käynyt sääliksi sitä.
"Äkähammas", sanoivat he, "ei mikään eläin ole koskaan niin rakastanut kuin sinä; niin, Salomo on sanonut viisaasti: minun oikea ystäväni on minun koirani." Ja kuningas Mark, muistellen menneitä aikoja, ajatteli sydämessään: "Tämä koira on hyvin älykäs ikävöidessään herraansa, sillä ei ole ainoatakaan ihmistä Cornwallin maassa, joka olisi Tristanin vertainen."
Kolme paroonia tuli kuninkaan luo:
"Sire, päästäkää Äkähammas irti; silloin saamme tietää, sureeko se todellakin herraansa; jos se ei sitä tee, on se heti irti päästyään syöksyvä kita avoinna, kieli pitkällään ihmisten ja eläinten kimppuun."
Koira päästetään irti. Se hypähtää ulos ovesta ja juoksee siihen huoneeseen, jossa Tristan muinoin asui. Se vinkuu ja valittaa, murisee, nuuskii ja etsii ja löytää vihdoin herransa jäljet. Se seuraa askel askeleelta samaa tietä, jota Tristan kerran kulki polttoroviota kohti. Kaikki seuraavat sitä. Se haukkuu jälkiä ja kiipeää vuoren rinnettä. Nyt on se jo kappelissa, ja nyt hyppää se alttarille; äkkiä se syöksyy ulos ikkunasta, putoaa alas kalliolle, löytää jälleen jäljet rannalta, pysähtyy hetkiseksi siihen pensastoon, johon Tristan oli piiloutunut, sitten jälleen syöksyy metsään päin. Kaikki, jotka sen näkevät, säälivät sitä.
"Jalo kuningas", sanovat silloin ritarit, "älkäämme seuratko sen jälkiä enää, se voisi johtaa meidät sellaiseen paikkaan, josta takaisin pääsy olisi tuiki tukala."
He eivät enää seuranneet koiraa, vaan palasivat takaisin. Metsässä koira alkoi haukkua niin, että korpi kaikui. Kaukaa Tristan, kuningatar ja Gorvenal kuulivat sen: "Sehän on Äkähammas!" He pelästyvät: epäilemättä ajaa kuningas heitä takaa; ja he pakenevat niinkuin ahdistetut otukset… He piiloutuvat viidakkoon. Metsän rajassa Tristan kohottautuu jousi jännitettynä. Mutta kun Äkähammas oli nähnyt ja tuntenut herransa, riensi se hänen luokseen, heilutti häntäänsä, kyyristyi maahan ja kieriskeli ympäri ilosta. Onko koskaan nähty sen suurempaa riemua? Sitten se riensi Isolde Vaaleahiuksen ja Gorvenalin luo, vieläpä hevosellekin se suoritti tervetuliaishyppynsä. Tristanin kävi sitä sääliksi:
"Voi, mikä kova onni onkaan saattanut sen meidän luoksemme! Mitä iloa on meluavasta koirasta miehellä, joka piileksii karkulaisena! Metsien ja laaksojen halki, kautta maan vainuaa kuningas jälkiämme: Äkähammas kavaltaa meidät haukunnallaan. Luonteensa ylevyys ja rakkaus isäntäänsä on johtanut sen kohti kuolemaa. Täytyyhän meidän suojata itseämme. Mitä tehdä? Antakaa minulle hyvä neuvo!"
Isolde hyväili Äkähammasta kädellään ja sanoi: