"Jalot herrat, peto, jonka luulette olevan kaukana, onkin palannut takaisin pesäänsä."
"Kuka?"
"Tristan."
"Milloin olet nähnyt hänet?"
"Tänä aamuna, ja tunsinpa hänet hyvin. Ja voitte itsekin huomenna aamunkoitossa nähdä hänen saapuvan tänne miekka vyöllä, jousi toisessa kädessä ja kaksi nuolta toisessa."
"Mistä voisimme nähdä hänet?"
"Eräästä ikkunasta, jonka minä parhaiten tiedän. Mutta jos näytän hänet teille, niin paljonko annatte siitä minulle?"
"Saat naulan hopeaa ja sinusta tulee rikas miekkoinen."
"Kuulkaa siis minua", sanoi orja. "Kuninkaan huoneeseen voi nähdä eräästä hyvin pienestä ikkunasta, josta sinne on hyvä näköala, se kun on korkealla muurissa. Mutta suuri verho, joka on pingoitettu huoneen poikki, peittää parhaan osan asiaa. Menköön siis yksi teistä huomenna hedelmäpuistoon ja leikatkoon itselleen puusta pitkän kepin ja terottakoon sen pään; vivutkoon hän sitten itsensä tuon korkean ikkunan kohdalle ja pistäköön kepin niinkuin vartaan verhon kankaan läpi; siten voi hän kevyesti siirtää sen syrjään, ja saatte polttaa minut elävältä, jalot herrat, jollei hän silloin esiripun takana näe sitä, mitä olen teille sanonut."
Andret, Gondoine ja Denoalin kiistelivät kauan keskenään siitä, kuka heistä ensimäiseksi saisi ilon nauttia tuosta näystä, ja päättivät vihdoin myöntää tämän etuuden ensin Gondoinelle. Sitten he erosivat toisistaan yhtyäkseen jälleen seuraavana aamuna auringonkoiton hetkellä. Seuraavana aamuna auringonkoiton hetkellä saavat he varoa Tristania!