Seuraavana aamuna varhain, kun vielä yön hämärä varjosi maan, lähti Tristan liikkeelle metsänvartija Orrin majasta, hiipien kumarassa linnaa kohti tiheiden pensastojen turvissa. Tullessaan viidakosta aukean laitaan, katsahti hän ympärilleen ja näki silloin Gondoinen, joka juuri oli astumassa alas asumuksestaan. Tristan piilottautui jälleen pensastoihin ja kyyristyi väijymään.
"Jumalani, älä anna hänen huomata minua, ennenkuin otollinen hetki on tullut!"
Miekka kädessä hän odotti häntä; mutta sattumalta lähtikin hän käymään toista tietä, etääntyen Tristanista. Tristan astui silloin esiin oksien lomista pettyneenä, jännitti jousensa ja tähtäsi, mutta valitettavasti oli mies jo nuolen kantamaa kauempana.
Mutta samassa näkyikin toisella suunnalla Denoalin, joka ratsasti hiljaista hölkkää pienen mustan hevosensa selässä kahden suuren jahtikoiran seuraamana. Tristan alkoi väijyä häntä lymyten omenapuun taakse. Hän näki hänen yllyttävän koiriaan metsäsian kimppuun. Mutta ennenkuin koirat ehtivät saada metsäsian ulos pesästään, on heidän herransa jo saanut sellaisen haavan, jota ei mikään lääkäri voi parantaa. Kun Denoalin oli Tristanin kohdalla, heitti tämä yltään viittansa ja suoristautui vihollisensa eteen. Petturi yritti paeta; turhaan; tuskin ennätti hän huutaa: "Sinä tapat minut!" Hän kaatui hevosensa selästä, Tristan katkaisi häneltä pään, leikkasi irti palmikot ja pisti ne laukkuunsa; hän tahtoi näyttää niitä Isoldelle ilahduttaakseen ystävänsä sydäntä. "Voi sentään", ajatteli hän, "että Gondoine pääsi pakoon ja etten saanut maksaa hänelle samalla mitalla!"
Hän pyyhki miekkansa ja pisti sen tuppeen, raahasi kuolleen peitoksi paksun puunrungon ja jätti verisen ruumiin siihen. Sitten hän tuota pikaa kiiruhti ystävänsä luo.
Tintagelin linnassa oli jo Gondoine ennen häntä: jo oli hän kiivennyt ikkunalle, pistänyt terävän oksasalkonsa verhon läpi ja kohottanut keveästi kankaan liepeitä. Hän tuijotteli ja tirkisteli parhaansa mukaan kukitettuun huoneeseen. Ensin ei hän nähnyt ketään muita kuin Periniksen; sitten tuli näkyviin Brangien, joka juuri kammattuaan kultahiuksista kuningatarta vielä piti kampaa kädessään.
Mutta sitten astui sisään Isolde ja hänen jälkeensä Tristan. Tristanilla oli toisessa kädessään heisipuinen jousensa ja kaksi nuolta, toisessa kaksi pitkää miehen palmikkoa.
Hän heitti yltään viittansa, niin että hänen komea vartalonsa tuli näkyviin. Isolde Vaaleahius teki hänelle tervetuliaiskumarruksen ja kun hän oikaisi itsensä nostaen silmänsä häneen, huomasi hän seinällä Gondoinen pään varjon. Tristan sanoi hänelle:
"Katsopas näitä kauniita palmikoita. Ne ovat Denoalinin päästä. Sinä olet kostettu. Ei milloinkaan enää ole hän myyvä tai ostava vaakunaa tai keihästä!"
"Hyvä on, herrani; mutta pankaapa vireeseen tuo jousi, minä tahtoisin nähdä, onko se kevyt jännittää."