Tristan viritti sen hämmästyneenä, kuitenkin puolittain arvaten asian. Isolde otti toisen nuolista, pisti sen paikoilleen, tarkasti, oliko jänne kunnossa, ja sanoi sitten nopealla ja hiljaisella äänellä:
"Näen jotakin, joka on minulle epämieluista. Tähtää hyvin, Tristan!"
Hän otti ampuma-asennon, kohotti päätään hiukan ja näki aivan verhon ylälaidassa Gondoinen pään varjon. "Jumalani", rukoili hän, "ohjaa sinä nyt tätä nuolta!" Tämän sanottuaan hän kääntyy seinään päin ja ampuu. Pitkä nuoli suhahtaa ilmassa, nopeammin kuin haukka tai kyyhkynen lentää, puhkaisee petturin silmän, lävistää aivot niinkuin omenan ja naulautuu väristen pääkallon luuhun. Ääntä päästämättä Gondoine kaatui ja putosi alas paalutukselle.
Silloin Isolde sanoi Tristanille:
"Nyt pakene, ystäväni! Näet, että konnat tiesivät lymypaikkasi! Andret on vielä elossa, hän on valkaiseva asian kuninkaalle; et ole enää turvassa metsänvartijan majassa! Pakene, ystävä! Perinis Uskollinen on kätkevä tuon ruumiin metsään niin hyvin, että kuningas ei ole milloinkaan saava siitä vähintäkään vihiä. Mutta sinä, pakene maasta, oman ja minun onneni tähden."
Tristan sanoi:
"Miten voin elää ilman sinua?"
"Niin, ystävä Tristan, meidän elämämme ovat yhteen kiedotut ja kudotut. Entä minä sitten, miten voin elää ilman sinua? Ruumiini jää tänne, sinulla on minun sieluni."
"Isolde, ystävä, minä lähden siis, en tiedä, mihin maahan. Mutta jos joskus sinulle tuodaan viheriä jaspis-sormus, niin teetkö silloin, mitä pyydän sinulta?"
"Teen, senhän tiedät; jos näen jaspis-sormuksen, niin ei torni eikä luja linna eikä edes kuninkaallinen kielto ole estävä minua täyttämästä ystäväni toivomusta, oli se sitten hulluutta tai viisautta!"