"Ystävä, palkitkoon siitä sinua Jumala, Betlehemissä syntynyt!"
"Ystävä, Jumala sinua varjelkoon!"
XIV.
Ihmeellinen kulkunen.
Tristan pakeni Galliaan, jalon herttuan Gilainin maahan. Herttua oli nuori, mahtava, vieraanvarainen; hän otti hänet vastaan tervetulleena vieraana. Hän teki kaiken voitavansa osoittaakseen hänelle kunniaa ja tuottaakseen hänelle iloa; mutta eivät seikkailut eivätkä juhlat voineet lievittää Tristanin surua.
Eräänä päivänä, kun hän istui nuoren herttuan vieressä, oli hänen sydämensä niin raskas, että häneltä aivan huomaamatta pääsi syvä huokaus. Lieventääkseen hänen tuskaansa käski herttua tuoda yksityiskammioonsa rakkaimman leikkikalunsa, joka lumollaan surullisina hetkinä riemastutti hänen silmiään ja sydäntään. Punaisella purppuravaatteella verhotulle pöydälle asetettiin hänen koiransa Helu-Lelu. Se oli lumottu koira; herttua oli saanut sen Avallonin saaresta; eräs haltiatar oli lähettänyt sen hänelle lemmen pantiksi. Ei kenkään taida sanoin kuvata sen ulkonäköä ja kauneutta. Sen karvan loiste oli niin ihmeellisistä vivahduksista kokoonpantu, että oli mahdotonta määrätä sen väriä; sen kaulan-ympärystä hohti valkeampana kuin lumi, sen rinta oli vihreämpi kuin apilanlehti, toinen sivu purppuranpunainen, toinen safraninkeltainen, sen vatsa oli sininen kuin lasurikivi, sen selkä ruusuinen; mutta kun katseli sitä kauemmin, alkoivat kaikki nämä värit tanssia silmissä kareillen vuorotellen valkeina, vihreinä, keltaisina, sinisinä, purppuraisina, tummina ja kirkkaina. Sen kaulassa oli kultaiseen ketjuun kiinnitetty kulkunen, joka helkkyi niin iloisesti, kirkkaasti ja suloisesti, että sitä kuunnellessaan Tristanin sydän suli, tyyntyi ja hänen tuskansa vaimeni. Hän unohti kaikki kuningattaren vuoksi kärsimänsä kovat kohtalot; sillä sellainen taika oli kulkusessa, että jokainen sydän sen iloista, kirkasta ja suloista helkettä kuunnellessaan unohti kaikki surunsa. Ja kun Tristan tämän loihtukulkusen lumoissa hyväili tuota pientä lumo-eläintä, joka haihdutti hänen huolensa ja jonka turkki tuntui käsiin hienommalta kuin hienoin silkki, niin tuli hän ajatelleeksi, että siinä olisi sopiva lahja Isoldelle. Mutta mitä tehdä! Herttua Gilain rakasti Helu-Lelua yli kaiken; ei petoksella eikä rukouksella olisi voinut saada häntä siitä luopumaan.
Eräänä päivänä sanoi Tristan herttualle:
"Sire, mitä antaisitte sille, joka vapauttaisi teidän maanne tuon hirveän jättiläisen, Urgan Pitkäkarvan vallasta, joka rasittaa teitä raskailla lunnailla?"
"Totta tosiaan, antaisinpa voittajan itsensä valita sen, mitä hän suinkin arvokkaimpana pitää aarteitteni joukossa; mutta ei kenkään rohkene käydä käsiksi jättiläiseen."
"Nuopa ovat merkillisiä puheita", sanoi Tristan. "Mutta ainoastaan uhkarohkeiden seikkailujen hinnalla saavutetaan hyvinvointi maahan. Ja vaikka saisin kaikki Milanon kullat, en luopuisi päätöksestäni koetella voimiani jätin kanssa."