"Niinpä siis", sanoi herttua Gilain, "Betlehemin Jumala, Neitseestä syntynyt, olkoon teidän kanssanne ja pelastakoon teidät kuolemasta!"
Tristan yllätti Urgan Pitkäkarvan luolassaan. Kauan he iskivät yhteen vimman-villitysti. Vihdoin sai kuitenkin taito voiton voimasta ja ketterä kalpa raskaasta nuijasta; Tristan katkaisi jättiläiseltä nyrkin ja toi sen kuninkaalle.
"Sire, antakaa minulle palkinnoksi, lupauksenne mukaan, Helu-Lelu, lumottu koiranne!"
"Ystävä, mitä anotkaan! Jätä se minulle ja ota mieluummin sisareni ja puolet valtakuntaa."
"Sisarenne on kaunis ja kaunis on myös valtakuntanne; mutta taistelin
Urgan Pitkäkarvan kanssa ainoastaan saadakseni tuon lumo-eläimen.
Muistakaa lupaustanne!"
"Ota se siis; mutta tiedä myös, että olet samalla riistänyt minulta silmieni ilon ja sydämeni päivänpaisteen!"
Tristan uskoi koiran muutaman viisaan ja viekkaan gallialaisen ilvehtijän haltuun, joka puolestaan vei sen Cornwalliin. Hän saapui Tintageliin ja antoi lahjansa salaisesti Brangienille. Kuningatar iloitsi siitä suuresti ja antoi ilvehtijälle palkinnoksi kymmenen naulaa kultaa ja sanoi kuninkaalle, että Irlannin kuningatar, hänen äitinsä, oli lähettänyt hänelle tämän rakkaan lahjan. Isolde antoi kultasepän kovertaa koiraa varten erityisen kullalla ja kalleilla kivillä koristetun seinäkomeron ja jos hän jonnekin meni, otti hän aina sen mukaansa ystävänsä muistoksi. Ja joka kerta kun hän katseli sitä, haihtui suru, tuska ja kaipaus hänen sydämestään.
Ensin ei Isolde oikein käsittänyt koirassa piilevää lumoa. Että hän niin suurella mielihyvällä sitä katseli, johtui varmaankin siitä, että lahja tuli Tristanilta, niin hän ajatteli; ystävän ajatus varmaan huojensi hänen huoltaan. Mutta eräänä päivänä tuli hän vakuutetuksi siitä, että eläimessä oli taikaa ja että jo yksin kulkusen helinä hurmasi hänen sydäntään.
"Oi", ajatteli hän, "sopiiko minun nauttia tästä huojennuksesta, sill'aikaa kun Tristan on onneton? Hän olisi voinut pitää tuon lumotun koiran itse ja unohtaa siten tuskansa; mutta hän on jalosta myötätunnosta minua kohtaan katsonut paremmaksi lähettää sen minulle, antaa minulle ilon ja pitää itse surun. Mutta näin ei saa olla; Tristan, minä tahdon kärsiä yhtä kauan kuin sinäkin kärsit."
Isolde otti taikakulkusen, helisytti sitä vielä viimeisen kerran, irroitti sen varovaisesti ja heitti sen sitten avonaisesta ikkunasta meren syvyyteen.