XV.
Isolde Valkokäsi.
Rakastavaiset eivät voineet elää eivätkä kuolla ilman toisiaan. Kun he olivat erossa, ei heillä ollut oikeaa elämää eikä kuolemaa, vaan elämä ja kuolema yht'aikaa.
Monien merten, maiden ja mannerten halki matkasi Tristan koettaen paeta onnettomuuttaan. Hän kävi myös Loonnois'n maassa, jossa Rohalt Sanan-Pitäjä otti hänet vastaan riemunkyynelin; mutta kun Tristanin mielentila ei antanut myöten asettua lepoon hänen maahansa, lähti hän jälleen samoamaan herttua- ja kuningaskuntia etsien seikkailuja ja unhoitusta. Vaeltaen Loonnois'n maasta Friisin maahan, Friisin maasta Ganoie'han Saksasta Espanjaan, palveli hän monta herraa ja suoritti monia urotöitä. Mutta kahteen vuoteen ei hän saanut mitään kuulumisia Cornwallista, ei pienintä viestiä, ei merkkiä. Silloin hän tuli siihen uskoon, että Isolden mieli oli kääntynyt pois hänestä ja että hän oli unhoittanut ystävänsä.
Sattuipa sitten, että hän kerran ratsastaessaan kahden Gorvenalin kanssa osui Bretagnen maan rajojen sisälle. He matkasivat hävitetyn seudun halki: kaikkialla vain muurien raunioita, asumattomia kyliä, tulen tuhoamia kenttiä, ja heidän hevosensa polkivat vain tuhkaa ja soraa. Autiolla nummella tuli Tristan tällaisiin mietteisiin:
"Minä olen kyllästynyt ja väsynyt. Mitä hyödyttää tämä seikkaileminen? Sydämeni nainen on kaukana, enkä enää koskaan saa häntä nähdä. Kahteen vuoteen ei hän ole tarvinnut minua. Ei sanantuojaa häneltä. Tintagelissa kuningas kunnioittaa ja palvelee häntä; hän elää ilossa. Epäilemättä suoritti lumokoiran kulkunen hyvin tehtävänsä! Hän on unohtanut minut ja vähät hän välittää enää muinaisista suruista ja iloista; vähät hän välittää minusta kulkuriraukasta, joka täällä harhailen hävitetyssä maassa. Mutta minä, minä en voi koskaan unhoittaa häntä, joka minut on unhoittanut! En koskaan ole löytävä sitä, joka parantaisi minun haavani!"
Kaksi päivää Tristan ja Gorvenal ratsastivat näin näkemättä ainoatakaan ihmistä, kukkoa tai koiraa. Kolmantena päivänä iltarukouksen hetkellä he saapuivat erään kukkulan luo, jonka huipulla kohosi vanha kappeli ja aivan sen vieressä erakon maja. Erakolla ei ollut yllään kudottuja vaatteita, vaan kauriin nahka ja joitakin villan riekaleita. Polvillaan maassa, paljain säärin ja käsivarsin, hän rukoili Maria-Magdaleenaa opettamaan itselleen oikean rukouksen taitoa. Hän toivotti vaeltajat tervetulleiksi, ja sill'aikaa kun Gorvenal hoiteli hevosia, riisui hän Tristanilta varustukset ja alkoi asetella esiin ruokaa. Hänellä ei ollut suuria herkkuja tarjottavana, kuitenkin oli hänellä tuhkalla sekotettua kauraleipää ja lähdevettä. Aterian jälkeen, kun yö jo oli mailla ja kun he istuivat tulen ympärillä lämmittelemässä, kysyi Tristan isännältään, mikä tämä raunioitunut maa oli.
"Jalo herra", sanoi erakko, "tämä on Bretagnen maa ja herttua Hoelin hallinta-alaa. Tämä oli ennen kaunis maa täynnä niittyjä ja viljelyksiä; kaikkialla oli myllyjä, omenapuita, taloja. Mutta kreivi Riol de Nantes on käynyt täällä tuhoja tekemässä; hänen muonankerääjänsä ovat ryöstäneet ja polttaneet seudun putipuhtaaksi. Hänen miehillään on nyt tavaraa ja rikkautta pitkäksi aikaa; sellaista on sota."
"Veljeni", sanoi Tristan, "minkätähden on kreivi Riol täten häväissyt herraanne Hoelia?"
"Kerronpa siis teille, ylväs herra, sodan aiheen. Tietäkää siis, että Riol oli herttua Hoelin vasalli. Mutta herttualla on tytär, kauniimpi kuin kaikki maailman kuninkaantyttäret, ja kreivi Riol tahtoi naida hänet. Mutta hänen isänsä kieltäytyi antamasta häntä vasallille ja kreivi Riol yritti ryöstää hänet väkisin. Monta on menettänyt henkensä tässä riidassa."