Kun voittajat olivat saapuneet takaisin Carhaixiin, sanoi Kaherdin isälleen:
"Sire, pyytäkää Tristania jäämään luoksenne; ei ole olemassa ketään sen parempaa ritaria ja teidän maanne tarvitsee hänen laistaan uljasta paroonia."
Neuvoteltuaan miestensä kanssa herttua Hoel kutsui luokseen Tristanin:
"Ystäväni, en osaa tarpeeksi osoittaa teille ystävyyttäni, sillä te olette pelastanut tämän maan. Tahdon siis maksaa velkani teille. Tyttäreni Isolde Valkokäsi on herttuoiden, kuninkaiden ja kuningattarien jälkeläinen. Ottakaa hänet, minä annan hänet teille."
"Sire, minä otan hänet", vastasi Tristan.
Oi, arvon herrat, miksi sanoikaan hän tuon sanan! Mutta sen sanan vuoksi täytyi hänen kuolla.
* * * * *
Päivä ja hetki on määrätty. Herttua saapuu paikalle ystävineen, samoin
Tristan. Hovipappi messuaa. Kaikkien läsnäollessa, kappelin ovella,
Pyhän Kirkon määräysten mukaan Tristan nai Isolde Valkokäden. Häät
olivat komeat ja suuret.
Mutta kun yö saapui ja Tristanin miehet riisuivat häneltä hääpuvun, niin tapahtui, että vetäessään pois liian ahdasta hihaa he sattuivat samalla irroittamaan ja pudottamaan hänen sormestaan Isolde Vaaleahiuksen jaspis-sormuksen. Se kieri helisten lattiapaadelle. Tristan näkee sen. Silloin hänen entinen rakkautensa taas herää ja hän tuntee tehneensä rikoksen.
Hänen mieleensä muistui se päivä, jona Isolde Vaaleahius oli antanut hänelle tuon sormuksen: metsässä, jossa Isolde hänen vuokseen oli kärsinyt kaikkea puutetta. Ja nukkuessaan toisen Isolden vierellä Tristan näki koko ajan mielessään Morois'n metsämajan. Mikä petollinen mielle olikaan saanut hänen sydämensä syyttämään ystäväänsä petoksesta? Isolde kärsi kaikki hänen vuokseen, ja hän yksin oli pettänyt hänet. Mutta häntä säälitti myöskin vaimonsa Isolde, tuo vaatimaton ja ihanainen. Molemmat Isoldet olivat rakastaneet häntä onnettomuudekseen. Molemmat oli hän pettänyt.