Mutta Isolde Valkokäsi kummasteli sitä, että Tristan huokaili hänen vierellään. Vihdoin sanoi hän hieman kainostellen:
"Rakas herrani, olenko jollakin tavoin loukannut teitä? Minkätähden ette anna minulle yhtä ainukaista suudelmaa? Sanokaa siis minulle vikani, jotta tietäisin sen ja voisin sen sovittaa, jos voin."
"Ystäväni", sanoi Tristan, "älkää vihastuko, mutta minulla on teille muuan tunnustus tehtävänä. Muinoin eräässä toisessa maassa taistelin lohikäärmettä vastaan ja olin vähällä joutua sen uhriksi, kun äkkiä muistin turvata Jumalan Äitiin; lupasin hänelle, kun hän vapautti minut hirviön vallasta, että, jos milloinkaan ottaisin itselleni vaimon, niin kieltäytyisin yhden vuoden ajan häntä hyväilemästä ja syleilemästä."
"Siispä minä kestän kohtaloni nurisematta", sanoi Isolde Valkokäsi.
Mutta kun hänen kamarineitonsa seuraavana aamuna pukivat hänet naidun naisen pukuun, niin hän hymyili surullisesti ajatellessaan; ettei hänellä oikeastaan ollut oikeutta sellaisiin koristuksiin.
XVI.
Kaherdin.
Muutama päivä myöhemmin lähtivät herttua Hoel vouteineen ja metsästäjineen sekä Tristan, Isolde Valkokäsi ja Kaherdin yhdessä metsästämään. Eräällä ahtaalla tiellä Tristan ratsasti Kaherdinin vasemmalla puolella ja Kaherdin ohjasi oikealla kädellään suitsista Isolde Valkokäden ratsua. Hevonen hypähti syrjään ja astui vesilätäkköön ja sen kaviot loiskahuttivat niin paljon vettä Isolden vaatteille, että hän tuli läpimäräksi yläpuolelle polvien. Hän huudahti ja opasti keveällä kannuksen iskulla ratsunsa oikealle tielle päästäen samalla ilmoille niin heleän naurun, että Kaherdin kysyi:
"Armas sisar, mille sinä naurat?"
"Eräälle ajatukselle, joka juuri juolahti mieleeni, armas veli. Kun tuo vesi läikähti polvelleni, sanoin sille mielessäni: 'Vesi, olet rohkeampi kuin milloinkaan rohkea Tristan.' Sille minä nauroin. Mutta jo olen liikoja puhunut, veljeni, ja minä kadun."