Onneton sattuma! Tuo turvapaikka oli Weisefort, jossa Morholt lepäsi kuolleena, ja heidän valtiattarensa oli Isolde Vaaleahius. Hän yksin, taikajuomien taitava sekoittajatar, kykeni pelastamaan Tristanin; mutta hän yksin, hän ainoa nainen koko maailmassa, toivoi Tristanin kuolemaa. Kun Tristan, Isolden salaisten taitojen voimalla, jälleen virkosi tajuihinsa, ymmärsi hän, että aallot olivat heittäneet hänet surman suuhun. Mutta päättäen rohkeasti puolustaa henkeään keksi hän nopeasti ja näppärästi kavalat ja kauniit puheet. Hän kertoi olevansa kiertävä laulaja, joka oli lähtenyt purjehtimaan muutamalla kauppalaivalla; hän oli matkalla Espanjaan oppiakseen lukemaan tähdistä; merirosvot olivat anastaneet laivan; haavoittuneena oli hän paennut tällä venholla. Häntä uskottiin: ei kenkään Morholtin tovereista enää tuntenut Pyhän-Simsonin saaren kaunista ritaria, niin rumiksi oli myrkky syönyt hänen piirteensä. Mutta kun neljänkymmenen päivän kuluttua Isolde Kultakutri oli saanut hänet jo melkein kokonaan terveeksi ja kun hänen norjistuneet jäsenensä jälleen alkoivat kukoistaa nuoruutta ja kauneutta, ymmärsi hän, että oli aika paeta; hän karkasi ja ilmestyi taas, monet vaarat kestettyään, eräänä kauniina päivänä kuningas Markin eteen.
III.
Kauniin Kultakutrin etsintä.
Arvon herrat, kuningas Markin hovissa oli neljä paroonia, jotka olivat maailman petollisimpia ihmisiä ja jotka vihasivat ilkimielisellä vihalla Tristania hänen uljuutensa vuoksi ja myöskin senvuoksi, että kuningas häntä niin hellästi rakasti. Ja voinpa hyvin mainita heidän nimensäkin: Andret, Guenelon, Gondoine ja Denoalin, niin, ja herttua Andret oli samoin kuin Tristankin kuninkaan sisarenpoika. Hyvin tietäen, että kuningas aikoi vanheta lapsettomana, jättääkseen maansa perinnöksi Tristanille, ei heidän kateudellaan ollut mitään rajoja, ja kaikenlaisilla valheilla koettivat he yllyttää Cornwallin ritareja Tristania vastaan.
"Hänen elämänsä on pelkkiä ihmeitä täynnä", sanoivat nuo petturit; "mutta te olette, jalot herrat, viisaita miehiä ja osaatte sentähden vetää siitä johtopäätöksen. Että hän on voittanut Morholtin, on jo sinään tavaton urotyö, mutta minkä taian avulla on hän voinut melkein kuolleena ja yksin matkata meriä? Kuka meistä, jalot herrat, voisi ohjata laivaa purjeitta ja airoitta? Loihtijat voivat sellaista, sanotaan. Ja mistä lumotusta maasta on hän käynyt hakemassa parannusta haavoilleen? Varmasti on hän lumooja. Niinpä niin, hänen purtensa oli haltiatar, samoin hänen miekkansakin, ja hänen harppunsa on lumottu ja vuodattaa se joka päivä myrkkyä kuningas Markin sydämeen. Huomaatteko, mihin määrin hän on jo saanut haltuunsa tuon sydämen noitakeinoillaan! Hän pääsee vielä kuninkaaksi ja te ja teidän maanne joutuvat loihtijan käsiin!"
He saivatkin useimmat paroonit puheillaan uskotetuiksi, sillä on paljon ihmisiä, jotka eivät tiedä, että sankaruuden ja rakkauden voimalla voi toimittaa tekoja yhtä suuria kuin konsanaan millään loihduilla. Sentähden vaativat paroonit kiihkeästi kuningas Markia ottamaan puolisokseen jonkun kuninkaantyttären, joka lahjoittaisi hänelle rintaperillisiä; jos hän kieltäytyisi, vetäytyisivät he kaikki linnavarustustensa taa ja alkaisivat sodan häntä vastaan. Kuningas tenäsi vastaan, vannoen, että niinkauan kuin hänen rakas sisarenpoikansa eli, ei ainoakaan kuninkaantytär pääsisi hänen vuoteeseensa. Mutta sitten vuorostaan Tristankin, joka ei voinut sietää sitä häpeällistä epäilystä, että hän rakasti enoaan vain omaksi hyödykseen, alkoi uhata häntä: kuninkaan oli suostuttava paroonien toivomukseen, ellei, niin jättäisi hänkin hovin ja lähtisi palvelemaan rikasta Ganoie'n kuningasta. Silloin Mark vihdoin myöntyi sopimaan määrätystä ratkaisun hetkestä: neljänkymmenen päivän kuluttua hän antaisi lopullisen vastineensa.
Määräpäivänä odotti hän heidän tuloaan huoneessaan yksin ja surullisissa mietteissä: "Mistä keksiä niin kaukainen ja saavuttamaton kuninkaantytär, jota voisi teeskennellä haluavansa vaimoksi, mutta ainoastaan teeskennellä?"
Samalla hetkellä pyrähti merellepäin avoimesta akkunasta sisään kaksi kyyhkystä, jotka pesänrakennus-puuhissa hiukan torailivat; sitten ne äkkiä säikähtäen jälleen katosivat. Mutta niiden nokasta oli pudonnut pitkä naisen hius, hienompi kuin silkkikuitu ja välkkyvä kuin auringon säde.
Mark otti sen, ja päästäen sisälle paroonit ja Tristanin hän sanoi:
"Tehdäkseni teille mieliksi, jalot herrat, olen ottava itselleni puolison, jos tahdotte tuoda minulle sen, jonka olen valinnut."