"Vasalli, mitä sinä teetkään?", sanoi Morholt, "ja minkätähden et ole kiinnittänyt laivaasi touvilla, niinkuin minäkin?"
"Vasalli, mitä se hyödyttäisi?", vastasi Tristan. "Ainoastaan toinen meistä palaa elävänä täältä; eikö yksi pursi riitä hänelle?"
Ja molemmat nousivat saarelle kiihottaen toisiaan taisteluun loukkaavilla puheilla.
Kukaan ei nähnyt tuota tuimaa ottelua. Mutta kolmasti toi meren tuuli ihmisten korviin ikäänkuin raivoisan huudon kajahduksen. Silloin taputtivat kaikki naiset kuorossa käsiään syvän surun merkiksi ja Morholtin toverit, jotka olivat kokoontuneet eri ryhmään telttansa eteen, nauroivat. Vihdoin päivän neljännellä tunnilla nähtiin kaukana merellä purppurainen purje; irlantilaisen pursi lähti liukumaan saaresta ja tuskan ja valituksen huudot täyttivät ilman: "Morholt! Morholt!" Mutta kun laivan hahmo vähitellen suurentui, niin nosti aallon harja äkkiä taivaan rannalle kohossa seisovan ritarin kuvan; molemmissa nyrkeissään puristi hän miekkaa; se oli Tristan. Urho riensi rannalle ja hän huusi Morholtin tovereille äitien polvillaan suudellessa hänen rauta-anturoitaan:
"Irlannin miehet, Morholt on uljaasti taistellut. Nähkääs: kalpani on katkennut, kappale sen terää on jäänyt hänen pääkalloonsa. Viekää mukananne tuo säilän tynkä, ritarit; siinä Cornwallin vero!"
Sitten hän lähti nousemaan Tintageliin. Kahden puolen tietä heiluttivat vapautetut lapset suurilla riemuhuudoilla vihreitä oksia käsissään, ja kaikista akkunoista riippui kirjavia liinoja. Ylistyslaulut, kellot, torvet ja pasuunat pauhasivat niin, etteivät ne siten vielä koskaan olleet Jumalan kunniaksi raikuneet. Mutta kun Tristan vihdoinkin saapui linnaan, pyörtyi hän kuningas Markin käsivarsiin, ja veri pulppusi esiin hänen haavoistaan.
Raskaan murheen vallassa palasivat Morholtin toverit takaisin Irlantiin. Toista oli ennenaikaan, kun Morholt saapui Weisefortin satamaan ja kansa otti hänet vastaan riemuhuudoilla, samoin hänen sisarensa kuningatar ja sisarentyttärensä, Isolde Vaaleahius, kultakutrinen, jonka kauneus jo loisti yli kaikkien muiden niinkuin nouseva aamunkoi. Hellästi nämä molemmat naiset lausuivat hänet tervetulleeksi, ja jos hän oli saanut jonkun haavan, paransivat he sen, sillä he tunsivat salaiset yrtit ja taikajuomat, jotka herättävät haavoittuneet melkeinpä kuolleista. Mutta mitä auttoi nyt koko heidän loihtutaitonsa, kaikki otollisella hetkellä poimitut ruohot ja lemmenkalkit! Hän lepäsi tuossa todellakin kuolleena, hirvenvuotaan käärittynä ja kappale vihollisen säilää vieläkin kallossaan. Isolde Vaaleahius vetäisi tuon katkenneen miekanterän irti ja kätki sen norsunluiseen arkkuun, niinkuin kalliin pyhäinjäännöksen. Sitten he, äiti ja tytär, polvistuivat suuren vainajan ruumiin ääreen ja alkoivat vuoron perään esittää naisten valitusvirttä laulaen vainajan yhtämittaista ylistystä ja singoten yhä uudestaan ja uudestaan saman kirouksen murhaajaa vastaan. Siitä päivästä alkaen oppi Isolde Vaaleahius vihaamaan Tristan Loonnois'laisen nimeä.
Mutta Tristan riutui Tintagelissa; myrkyllinen veri tihkui esiin hänen haavoistaan. Lääkärit huomasivat, että Morholt oli pistänyt häntä myrkytetyllä keihäällä, ja kun kaikki heidän juomansa ja vastalääkkeensä olivat tehottomia, uskoivat he hänet Jumalan huomaan. Hänen haavoistaan levisi niin inha haju, että kaikki hänen läheisimmätkin ystävänsä pakenivat hänen luotaan, kaikki muut, paitsi kuningas Mark, Gorvenal ja Dinas Lidanilainen. He olivat ainoat, jotka vielä viipyivät hänen vuoteensa ääressä ja joiden rakkaus oli inhoa voimakkaampi. Vihdoin antoi Tristan kuljettaa itsensä erääseen yksinäiseen majaan meren rannalla; sinne aaltojen armoille jäi hän makaamaan ja odottamaan kuolemaa. Hän ajatteli: "Olette siis kaikki minut hyljänneet, tekin, kuningas Mark, jonka valtakunnan kunnian olen pelastanut. Ei, tiedänhän, jalo eno, että antaisitte vaikka oman elämänne pelastaaksenne minun; mutta mitä hyödyttää hellyytenne, minun on nyt kuoltava! Suloista on kuitenkin vielä katsella aurinkoa ja sydämeni on rohkea vielä. Tahdonpa antautua meren seikkailevan ajeltavaksi… Vieköön se minut jonnekin, kauas, yksin. Mihin maahan? Samapa tuo, mutta ehkäpä sieltä löydän parantajani. Ja ehkäpä vielä kerran tulee päivä, jalo eno, jolloin taas saan palvella teitä harpunsoittajana, metsämiehenä ja hyvänä vasallina."
Hän pyysi pyytämistään päästä merille, kunnes kuningas Mark vihdoin suostui hänen toivomukseensa. Hän saattoi hänet purteen, jossa ei ollut airoja eikä purjeita; ainoastaan harppunsa tahtoi Tristan mukaansa vierelleen. Mitäpä hän purjeilla, kun hänen käsivartensa eivät kuitenkaan jaksaneet niitä nostaa? Mitäpä hän airoilla? Mitä miekalla? Niinkuin merimies, joka pitkäaikaisella matkalla heittää laivan kannelta mereen entisen toverinsa ruumiin, samoin Gorvenal vapisevin käsin työnsi ulapalle purren, jossa virui hänen rakas poikansa, ja meri vei hänet tietymättömille teille.
Seitsemän päivää ja seitsemän yötä ajelivat aallot häntä eteenpäin leppoisasti. Aika ajoin tarttui Tristan harppuunsa ja näppäili sitä lieventääkseen tuskiaan. Vihdoin laski meri hänen tietämättään hänet rannikolle. Juuri samana yönä olivat eräät kalastajat lähteneet heittämään verkkojaan meren selälle ja silloin toi veden viri soutumiesten korviin ihmeellisen suloisen, helkkyvän ja sankarillisen säveleen. He antoivat airojen levätä laineilla ja kuuntelivat sitä liikkumattomassa hurmauksessa; aamun sarastaessa huomasivat he aalloilla ajelehtivan purren. "Samanlainen yliluonnollinen soitto kuului myös Pyhän Brendanin laivan ympäriltä, kun se lipui kohti Autuaitten Saaria, pitkin maidonvalkeaa meren aaluvaa", sanoivat he. He alkoivat soutaa purtta kohden: se oli tuuliajolla eikä ainoata elävää olentoa näkynyt olevan siinä muuta kuin harpun helinä; mutta mitä lähemmäksi he sitä tulivat, sitä heikommaksi kävi sävel, sitten se vaikeni kokonaan, ja kun he saapuivat purren luo, olivat Tristanin kädet vaipuneet hervottomina vielä väräjäville kielille. He ottivat hänet mukaansa ja palasivat satamaan antaakseen haavoittuneen uroon armorikkaan valtiattarensa huostaan, joka kenties osaisi vielä herättää hänet henkiin.