Kaherdin oli heittänyt laudan sillaksi laivalta maihin. Hän tuli kuningatarta vastaan:
"Valtiatar, suvaitsette kenties tulla laivalleni, näyttäisin teille kauniita kauppatavaroitani."
"Mielelläni, sir", sanoi kuningatar.
Hän astuu alas hevosen selästä suoraan siltalaudalle ja siitä laivaan.
Andret tahtoo seurata häntä ja alkaa hänkin kävellä lautaa pitkin.
Mutta silloin Kaherdin, joka seisoo ylhäällä laivasillalla huitaisee
häntä airolla; Andret horjahtaa ja putoaa mereen. Hän pyrkii ylös,
Kaherdin iskee häntä uudestaan airolla ja upottaa hänet veteen huutaen:
"Kuole, petturi! Siinä on sinulle palkka kaikesta pahasta, mitä olet tehnyt Tristanille ja kuningatar Isoldelle."
Täten Jumala kosti rakastavien puolesta noille pettureille, jotka olivat heitä niin suuresti vihanneet! Kaikki neljä olivat nyt kuolleet: Guenelon, Gondoine, Denoalin, Andret.
Ankkuri nostettiin ja laiva lasketti täysin purjein ulos satamasta.
* * * * *
Carhaixissa Tristan riutuu. Hän odottaa kipeällä kaipuulla Isolden tuloa. Ei mikään vahvista häntä enää, hän elää enää vain siksi, että hän odottaa Isoldea. Joka päivä lähettää hän tähystäjät rannalle katsomaan, joko laiva näkyisi ja minkä värisin purjein; mitään muuta ajatusta ei hänellä enää ole. Vihdoin antaa hän kantaa itsensä Penmarchin rannalle ja auringonlaskuun asti tuijottaa hän herkeämättä ulapalle.
Kuulkaa siis, jalot herrat, mikä surullinen tapaus sattui, tapaus, jonka täytyy liikuttaa kaikkien rakastavien sydäntä. Jo oli Isolde lähellä, jo siinsi kaukaa Penmarchin rannikko ja laiva kiiti iloisesti eteenpäin. Mutta äkkiä nousi kova myrsky. Raju vihuri tempoo purjeita ja kääntää laivan ylösalaisin. Tuuli mylvii, aallot kuohuvat syväreissä, meri mustuu, sade lankeaa rankkana. Laiva rutisee, touvit ja purjenuorat katkeavat, merimiehet laskevat purjeet ja luovivat aaltojen ja tuulen mukaan. He olivat onnettomuudeksi unohtaneet vivuta kannelle perään kiinnitetyn veneen, joka kulki laivan vanavedessä. Suuri aalto murskasi sen ja tempasi mukaansa.