Isolde huutaa:
"Minä kurja! Jumala ei salli minun elää niin kauan, että näkisin Tristanin, ystäväni, vielä yhden kerran, viimeisen kerran; hän tahtoo hukuttaa minut. Tristan, jos olisin saanut puhua kanssasi edes yhden kerran vielä, en välittäisi kuolemasta. Ystävä, jos en pääse luoksesi, tapahtuu se siksi, että Jumala ei salli sitä, ja se on suurin murheeni. Kuolema ei merkitse minulle mitään; koska Jumala niin tahtoo, otan sen nöyrällä mielellä vastaan; mutta, ystäväni, kun sinä saat sen tietää, sinäkin kuolet, minä tiedän sen. Sellainen on rakkautemme loihtu, että sinä et voi kuolla ilman minua, enkä minä ilman sinua. Näen sinun kuolemasi silmieni edessä samalla kertaa kuin omani. Oi ystävä, ei täyty toivoni saada kuolla sinun sylissäsi, tulla haudatuksi samaan arkkuun. Kuolen yksin, ilman sinua, häviän meren syvyyteen. Ehket saa ollenkaan tietää kuolemastani, ehkä elät edelleen, odottaen yhä tuloani Jos Jumala sallii, niin ehkä parannutkin vielä … ah, ehkä minun jälkeeni voit vielä rakastaa toista naista, Isolde Valkokättä! En tiedä, miten on sinun laitasi: minä puolestani, jos tietäisin sinut kuolleeksi, en voisi elää senjälkeen enää hetkeäkään! Suokoon Jumala, ystäväni, että saan sinut parantaa tai että saamme kuolla molemmat samaan kärsimykseen!"
Näin huokailee kuningatar koko ajan, minkä myrsky kestää. Mutta viiden päivän kuluttua rajuilma tyyntyi. Korkeimpaan mastoon hinasi Kaherdin ilomielin valkoisen purjeen, jotta Tristan jo kaukaa huomaisi sen värin. Jo näkee Kaherdin Bretagnen. Mutta voi, heti myrskyn jälkeen vaipui tuuli kokonaan, meri lepäsi rasvatyynenä, purjeet riippuivat velttoina ja turhaan koettivat merimiehet luovia edestakaisin. Kaukana häämöitti jo ranta, mutta kun myrsky oli vienyt heidän veneensä, eivät he päässeet maihin. Kolmantena yönä Isolde näki sellaisen unen, että hän piteli helmassaan suuren metsäsian päätä, joka tahrasi verellä hänen pukunsa. Siitä hän arvasi, ettei hän enää tapaisi elossa ystäväänsä.
Tristan oli jo liian heikko valvoakseen Penmarchin rannalla. Kammioonsa kahlehdittuna hän itki Isoldea, jota ei kuulunut. Heikkona ja valjuna hän valittaa, huokaa, heittelehtii tuskissaan. Kaiho on tappaa hänet.
Vihdoin tuuli virisi ja valkoinen purje tuli näkyviin. Silloin Isolde
Valkokäsi kosti.
Hän tulee Tristanin vuoteen ääreen ja sanoo:
"Ystävä, Kaherdin palaa. Olen nähnyt hänen purtensa merellä: se saapuu hitaasti, kuitenkin tunsin sen heti; tuokoon se teille parantajan!"
Tristan säpsähtää:
"Ystävä ihanainen, onko se varmasti hänen laivansa? Minkälainen on siinä purje?"
"Erotin sen vallan hyvin, he ovat hilanneet sen hyvin korkealle, kun tuuli on niin heikko. Se on aivan musta."