Tulipa vielä lisäksi muutakin, mikä herätti Almayerin välinpitämättömyydestään. Se levottomuus, jonka Brittiläisen Borneo-Kauppaseuran perustaminen oli saanut aikaan koko saarella, vaikutti myöskin Pantain elämän hitaaseen kulkuun. Odotettiin suuria muutoksia, puhuttiin liittoutumisesta, arapialaiset muuttuivat perin kohteliaiksi. Almayer alkoi rakennuttaa uutta taloansa uuden kauppaseuran tulevia insinöörejä, agentteja tai uutisasukkaita varten. Hän pani tähän puuhaan luottavin mielin kaiken irti saamansa rahan. Yksi seikka ainoastaan hämmensi hänen onneansa. Hänen vaimonsa tuli pois erakkomajastaan tuoden mukanaan Almayerin matalan majan rauhalliseen elämään viheriän röijynsä, pieneksi tehdyn uumaverhonsa, kimakan äänensä ja noidantapaisen ulkomuotonsa. Ja hänen tyttärensä näytti ihmeellisen levollisesti hyväksyvän tämän karkean tunkeutumisen heidän jokapäiväiseen elämäänsä. Almayer ei pitänyt siitä, mutta ei uskaltanut sanoa mitään.
KOLMAS LUKU.
Lontoossa pidetyillä neuvotteluilla on yleensä laajakantoinen merkitys. Ja niinpä nytkin Borneon Kauppaseuran hämäräperäisten toimistojen julkaisema päätös himmensi Almayerille tropiikin helakan auringonpaisteen ja lisäsi vielä yhden karvaan pisaran hänen pettymystensä maljaan. Englantilaiset luopuivat vaatimuksistaan Idän maihin ja jättivät Pantai-virran nimellisesti Hollannin vallan alaiseksi. Sambirissa oli nyt iloa ja riemua. Orjat toimitettiin kiireesti pois näkyvistä metsiin ja viidakkoihin. Ja lippuja vedettiin rajahin alueella korkeihin tankoihin. Odotettiin hollantilaisten sotalaivojen tuloa.
Hollantilainen fregatti jäi ankkuriin virran suuhun, mutta veneet nousivat virtaa hinaajan köydessä, kulkien varovasti suuntaansa lukemattomien kanoottien lomatse, jolka olivat täynnä heleäpukuisia malaijeja. Komentava upseeri kuunteli vakavana Lakamban uskollisuutta uhkuvia puheita, vastasi Abdullan syviin kumarruksiin ja vakuutti noille ylimyksille, käyttämällä batavialaisen mahtavan rajahin erinomaista malaijinkieltä, ystävyyttään ja hyvänsuopeuttaan Sambirin mallivaltion hallitsijaa ja asukkaita kohtaan.
Almayer katseli parvekkeeltaan poikki virran juhlamenoja. Hän kuuli rautakanuunain laukaukset, joilla tervehdittiin Lakamballe lahjoitettua uutta lippua. Hän kuuli paaluvarustuksen ympärillä tungeksivan kansanjoukon kumeata puheen sorinaa. Laukausten jäljestä nousi valkoisia savupilviä metsien viheriää taustaa vastaan. Almayer ei voinut silloin olla vertailematta omia häipyviä toiveitaan tuohon nopeasti haihtuvaan savuun. Nämä tapahtumat eivät mitenkään antaneet virikettä Almayerin isänmaallisille tunteille, mutta siitä huolimatta hänen täytyi pakottautua herttaisen kohteliaaksi, kun valtuutetut meriupseerit tulivat yli virran tervehtimään yksinäistä valkoihoista, josta he olivat kuulleet puhuttavan. Samalla he varmaankin tahtoivat myöskin nähdä edes vilaukselta hänen tytärtään. Mutta siinä he pettyivät, sillä Nina kieltäytyi näyttäytymästä. Helposti näytti kuitenkin Almayer saavan heidät tyydytetyiksi tarjoamalla heille vieraanvaraisesti katajaviinaa ja sikaareja.
Kun ulkona mahtavan virran pinta näytti ikäänkuin poreilevan polttavan auringon vaikutuksesta, niin lojuivat upseerit mukavasti parvekkeen suojassa ontuvissa nojatuoleissa. Pieni rakennus kaikui eurooppalaisten kielten harvoin kuulluista soinnuista ja niihin yhtyvistä naurunpurskahduksista, kun upseerit laskettelivat merimiessukkeluuksia lihavan Lakamban kustannuksella, jolle he vast'ikään olivat aamulla tarjoilleet pelkkiä kohteliaisuuksia. Nuoret miehet yllyttivät, hyvän toveruushengen innostamina, isäntäänsä puhumaan. Ja Almayer, joka oli haltioissaan nähdessään eurooppalaisia kasvoja ja kuullessaan eurooppalaisia sointuja, avasi sydämensä näille osaaottaville muukalaisille huomaamatta, mitenkä hän kertomalla lukuisia onnettomuuksiaan, huvitti noita tulevia amiraaleja. He joivat hänen terveydekseen, toivoivat hänelle monta suurta jalokiveä ja kokonaisen vuoren kultaa. Vieläpä he sanoivat kadehtivansa sitä loistavaa tulevaisuutta, mikä häntä vielä odotti. Tämä erinomainen herttaisuus rohkaisi siinä määrin tuota harmaapäistä, hupsua haaveilijaa, että hän pyysi vieraitansa katsomaan uutta rakennustansa. He menivät sinne peräkkäin hoippuen halki pitkän ruohikon. Rannalla näkyivät heidän veneensä, jotka olivat jo valmiina palaamaan illan viileässä virran suuhun. He tulivat tyhjiin suuriin huoneisiin, missä verhottomista ikkunoista sisään puhaltava, lauhkea tuuli löyhytteli pitkään aikaan koskemattomia kuivia lehtiä ja pölyä. Tultuaan sinne valkoisessa nutussaan ja kukilla kirjaillussa uumaverhossaan, kimaltelevien univormujen ympäröimänä, Almayer polki jalkaa osoittaakseen, miten vankka tiiviisti tehty lattia oli. Ja hän kuvaili laajasti rakennuksen kauneutta ja sen mukavuuksia. Vieraat kuuntelivat ja olivat aina hänen kanssaan samaa mieltä. Mutta he ihmettelivät mielessään, mitenkä erinomaisen yksinkertainen ja typerän toiverikas tuo miespoloinen oli. Viimein Almayer hillittömässä innossaan paljasti vierailleen ikävänsä siitä, että englantilaiset eivät tulleetkaan, englantilaiset, "jotka tiesivät, miten maa oli kehitettävä rikkaaksi", kuten hänen sanansa kuuluivat. Hollantilaiset upseerit purskahtivat kuorossa nauramaan kuullessaan tämän avomielisen väitteen ja alkoivat painua veneitä kohti. Mutta kun Almayer astellessaan varovaisesti Lingardin laiturin mädänneillä lankuilla koetti lähennellä lähetystön johtajaa viittaamalla arasti hollantilaisten alamaisten anomaan suojelukseen salakavalia arapialaisia vastaan, niin antoi tuo merellä karaistunut diplomaatti hänen selvästi tietää, että arapialaiset olivat parempia alamaisia kuin hollantilaiset, jotka laittomasti möivät ruutia malaijeille. Almayer, joka tässä suhteessa oli syytön, huomasi heti, mitä Abdullan liukas kieli ja Lakamban hartaat vakuutukset olivat saaneet aikaan. Mutta ennenkuin hän ennätti muovailla mielessään purevaa vastalausetta, kiisivät jo hinaaja ja köyteen kiinnitetyt veneet nopeasti myötävirtaa jättäen hänet suu auki kummissaan ja vihoissaan seisomaan laiturille.
Sambirista on kolmekymmentä mailia jokimatkaa jalokiventapaisille saarille virran suuhun, missä fregatti odotti veneitten paluuta. Kuu oli jo noussut kauan sitten, ennenkuin veneet olivat kulkeneet puolen matkaa. Ja sen kylmässä valossa lepäävät metsät havahtuivat tänä yönä pienestä laivueesta kaikuvaan nauruun — veneissä näet muisteltiin vielä Almayerin valittelevia kertomuksia. Merimiessukkeluuksia sinkoili tuon miespoloisen kustannuksella veneestä veneeseen. Syvästi paheksuen puhuttiin hänen tyttärensä näkymättömyydestä. Ja ilakoivat merimiehet antoivat yksimielisesti tuona iloisena yönä englantilaisten vastaanottoa varten puolivalmiiksi kyhätylle rakennukselle nimen "Almayerin tuulentupa."
Monta viikkoa tämän käynnin jälkeen elettiin Sambirissa entistä tasaista, sisällyksetöntä elämää. Joka päivä lähetti aurinko aamusäteensä yli puiden latvojen ja valaisi jokapäiväisten puuhien tuttua näyttämöä. Astellessaan polkua, joka oli asutuksen ainoana kulkutienä, Nina näki aina samat kuvat. Miehet loikoilivat talojen siimespuolella korkeilla katoksillaan. Naiset kuorivat hommissaan jokapäiväistä riisiannosta. Alastomia, ruskeita lapsia juoksi kilvaten varjoisilla, kaidoilla poluilla, jotka veivät riisiviljelyksille. Jim-Eng tallusteli talonsa edustalla ja tervehti ystävällisesti nyökäten häntä, ennenkuin meni sisälle etsimään rakastamaansa opiumpiippua. Vähän vanhemmat lapset keräytyivät hänen ympärilleen ja, rohkeita kun olivat jo pitkän tuttavuuden perusteella, nykivät mustilla sormillaan häntä valkoisen hameensa helmoista ja näyttivät kiiltäviä hampaitaan merkiksi, että odottivat taas lasihelmisadetta. Nina tervehti heitä rauhallisesti hymyillen ja aina oli hänellä pari ystävällistä sanaa eräälle siamilaiselle tytölle, Bulangin omistamalle orjalle.
Bulangin monilukuisten vaimojen sanottiin olevan kiivasluonteisia. Todenmukainen huhu kertoi myöskin tuon uutteran viljelijän perheriitojen tavallisesti loppuvan niin, että kaikki hänen vaimonsa yhdessä hyökkäsivät siamilaisen orjan kimppuun. Tyttö itse ei milloinkaan valitellut. Ehkäpä teki hän sen vaistomaisesta varovaisuudesta tai vielä luultavammin puolivillin naisen omituisesta, alistuvasta välinpitämättömyydestä. Varhaisesta aamusta alkaen näki hänet talojen välitse luikertelevilla poluilla, joen äyräällä tai laiturilla. Päänsä päällä hän kantoi taitavasti tarjotinta, täynnä hienoja leivoksia, joita hänen oli määrä myödä. Kun päivä oli kuumimmillaan, turvautui hän tavallisesti Almayerin taloon ja saikin usein siellä suojapaikkansa eräässä parvekkeen varjoisassa nurkassa, missä hän istui kyyryssä tarjotin edessään, kun Nina häntä kutsui: "Putihin ryökkinälle" hän aina jaksoi hymyillä. Mutta jos Mrs. Almayer tuli näkyviin tai jos vain tämän kimakka ääni edes kuului, niin oli se hänelle nopean lähdön merkki.
Tälle malaijitytölle Nina usein puheli. Mutta muut Sambirin asukkaat saivat perin harvoin kuulla hänen äänensä sointua. He tottuivat tuohon vaiteliaaseen olentoon. Rauhallisena liikkui hän heidän joukossaan, yllään valkoinen puku. Hän oli kuin toisesta maailmasta. He eivät käsittäneet häntä. Mutta vaikka Nina ulkonaisesti näytti niin levolliselta ja vaikka hän näennäisesti piti itsensä erillään kaikesta ympäristöstään, niin ei hänen elämänsä suinkaan ollut rauhallista, siksi toimeliaasti Mrs. Almayer puuhaili kotinsa onnen ja turvallisuuden hyväksi.