Mrs Almayer oli vielä ylläpitänyt jonkunlaisia suhteita Lakambaan, ei tosin henkilökohtaisesti, sillä hallitsijan arvokas asema pidätti Lakamban paaluvarustuksensa sisäpuolella, vaan ruhtinaan pääministerin välityksellä, joka samalla oli satamakapteeni, liikeasiain neuvonantaja ja yleensä isäntänsä oikea käsi. Tällä miehellä, joka oli sululaista alkuperää, oli todellakin valtiomiehen ominaisuuksia, vaikka hänen persoonassaan ei huomannut ainoatakaan miellyttävää piirrettä. Oikeastaan hän oli kaikin puolin vastenmielinen. Hänellä oli vain yksi silmä ja rokonarpiset kasvot. Nenä ja huulet olivat näitten arpien kautta tulleet kauhean muodottoman näköisiksi. Tämä epämiellyttävä olento tuli usein kävellen Almayerin puutarhaan arkipuvussaan, s.o. vaaleanpunainen karttuuniriepu vyötäreillään. Siellä talon takana istua kyyhötti hän kantapäillään hajalle viskattujen kekäleiden keskessä lähellä suurta rautaista pataa, jossa naiset keittivät Mrs. Almayerin valvonnan alaisina perheen jokapäiväistä riisi-ruokaa. Niin, siellä tuo kavala välittäjä pitkät ajat keskusteli sulunkielellä Almayerin vaimon kanssa. Mistä kulloinkin oli ollut kysymys, sen lienee jokainen arvannut niistä perhekohtauksista, jotka tavallisesti seurasivat näitä keskusteluja Almayerin kotilieden ääressä.
Viime aikoina Almayer oli tehnyt retkiä virran yläjuoksulle. Pienessä kanootissa, mukanaan kaksi soutajaa ja uskollinen Ali perämiehenä, hän usein hävisi pariksi päiväksi. Kaikkia hänen liikkeitään seurasivat varmaankin läheltä Lakamba ja Abdulla, sillä hänen otaksuttiin tuntevan arvokkaita salaisuuksia, koska kerran oli Rajah-Lautin uskottu. Borneon rantaseudun asukkaat uskovat sokeasti, että maan sisäosissa on satumaisen arvokkaita jalokiviä ja tavattoman runsaita kultasuonia. Ja heidän uskoansa on omiansa vielä vahvistamaan se seikka, että on vaikeata tunkeutua kauaksi sisämaahan, varsinkin koillisrannalta, missä malaijit ja dajaakeiksi eli pääkallonmetsästäjiksi[6] kutsutut jokiheimot alituisesti riitelivät keskenään. On kylläkin totta, että jonkunverran kultaa tulee rannikolle noitten dajaakkien kautta, kun he ajoittaisten sotaretkiensä välisinä lyhyinä rauhan aikoina käyvät malaijien ranta-asutuksilla. Ja niin saivat tästä vähäarvoisesta tosiasiasta alkunsa mitä hurjimmat liioittelut.
Almayer, valkoisena miehenä, oli niinkuin Lingardkin ennen häntä, jotensakin hyvissä suhteissa ylämaan heimoihin. Mutta siitä huolimatta olivat hänenkin retkensä vaaranalaisia. Ja siksi levoton Lakamba odotteli aina kiihkeästi hänen paluutaan. Mutta joka kerta rajahi pettyi. Turhia olivat myöskin hänen pääneuvonantajansa Babalatchin neuvottelut, joita hän piti riisipadan ääressä valkoisen miehen vaimon kanssa. Ja valkoiseen mieheen itseensä oli mahdoton vaikuttaa. Häntä ei saanut taipumaan mihinkään, ei liehittämällä eikä loukkaamalla, ei lempeillä houkutteluilla eikä kirkuvilla pilkkasanoilla, ei kiihkeillä rukouksilla eikä hurjilla uhkauksilla. Niin nimittäin Mrs. Almayer, joka sydämensä pohjasta koetti taivutella miestään liittoon Lakamban kanssa, käytti hyväkseen kaikkia intohimojen äänilajeja. Yllään likainen hameensa, joka oli sidottu tiiviisti kainalokuoppien kohdalta yli laihan rinnan, harva harmaa tukka hujan hajan hapsottaen esiinpistävillä poskipäillä hän kuvaili sujuvasti miehelleen rukoilevassa asennossa kaikkia niitä etuja, joita läheinen liitto niin hyvän ja jalomielisen miehen kanssa tarjoisi.
"Miksi sinä et mene rajahin luo?" kirkui Mrs Almayer. "Miksi sinä menet taas noitten dajaakkien luo suuriin metsiin? Ne pitäisi surmata, mutta meidän rajahimme väki on uljasta. Kerro rajahille, missä vanhan valkoihoisen aarre on. Meidän rajahimme on hyvä! Hänhän on meidän isoisämme, Datu Besar! Hän kyllä surmaa nuo kirotut dajaakit, ja sinä saat puolet aarteista. Oi, Kaspar, sano missä ne aarteet ovat! Sano minulle! Sano minulle vanhan miehen kirjasta, jota sinä niin usein luet öisin".
Tällaisten kohtausten kestäessä Almayer istui hartiat luhistuneina, ottaen näin vastaan kotimyrskyn vihurit ja tokaisten äkäisesti vaimonsa vuolaan sanatulvan hetkeksi tauotessa: "Ei sillä ole mitään aarteita, mene matkaasi, eukko!" Mrs. Almayer oli raivoissaan nähdessään miehensä nöyrästi kumartuneen selän. Ja kun hyvä ei auttanut niin asettui hän pöydän taakse vastapäätä miestänsä, tarttui toisella kädellä hameeseensa ja ojensi laihan käsivartensa ja petolintukouransa korostaakseen näin halveksivan vihan vimmoissa purevia Ietkauksiaan ja kirveleviä kirosanojaan. Niitä hän syytämällä syyti miehelle, joka muka oli arvoton yhtymään liittoon uljaitten malaijiruhtinaitten kanssa. Jupakka loppui tavallisesti niin, että Almayer nousi hitaasti paikaltaan kädessään pitkä piippunsa, kasvoilla sisäisen tuskan ilme, ja asteli äänetönnä pois. Hän laskeutui partaita alas ja painui syvään ruohikkoon paetakseen uuden talonsa yksinäisyyteen. Niin hän vihasi ja pelkäsi moista raivotarta, että hän oli ruumiillisestikin ihan tyrmistynyt pihan poikki laahustellessaan. Vaimonsa seurasi häntä portaiden yläpäähän asti ja lennätti vielä peräytyvän miehensä jälkeen mielettömiä herjauksia. Jokainen tällainen kotikohtaus päättyi sydäntä vihlovalla parkauksella, joka tunkeutui vielä kaukana Almayerin korviin. "Tiedäthän, Kaspar, että minä olen sinun vaimosi! Sinun oma vaimosi ja teidän oman viisaan lakinne mukaan!" Mrs. Almayer tiesi hyvin, että tämä oli kaikkein karvain pala hänen miehelleen. Sitä tuo mies eniten elämässään katui.
Nina katseli näitä kohtauksia välinpitämättömän näköisenä. Hän mahtoi olla kuuro, mykkä ja ihan tunteeton aina kun jonkunlaisen itsenäisen mielipiteen lausuminen oli kysymyksessä. Mutta monasti, kun hänen isänsä oli vetäytynyt "Almayerin tuulentuvan" suurten pölyisten huoneitten turviin ja hänen äitinsä, perin uupuneena retorisista ponnistuksistaan, istua nökötti kantapäillään nojaten selkäänsä pöydän jalkaan, lähestyi Nina äitiänsä varovasti varjellen hameensa helmoja lattialle räiskyviltä pähkinän sisälmyksiltä ja katsellen häntä kuin rauhoittuvaa kraateria häviötä tuottavan purkauksen jäljestä.
Mrs. Almayerin ajatukset suuntautuivat tavallisesti näitten kohtausten päätyttyä lapsuusajan muisteloihin. Ja hän alkoi kertoa niistä yksitoikkoisesti, hieman hajanaisesti. Yleensä hän ylisteli Sulun sulttaania, tämän loistavaa asemaa, mahtia, suurta urhoollisuutta ja sitä kauhua joka valtasi valkoiset miehet heidän nähdessään sulttaanin nopeakulkuiset rosvolaivat. Matalalla äänellä hän vakuutteli, mitenkä mahtava hänen isoisänsä oli ollut, ja siirtyi sitten muistelemaan myöhäisempiä ajankohtia. Hän kertoi tavallisesti suuresta taistelusta "valkoisen paholaisen" prikiä vastaan ja elämästään Samarangan luostarissa. Kun hän oli tullut tähän muistelmiensa kohtaan, katosi häneltä useimmiten kertomuksensa lanka, ja hän veti esille pienen pronssisen ristin, joka aina riippui hänen kaulassaan, ja tarkasteli sitä taikauskoisella pelolla. Tämä taikauskoinen tunne, joka perustui tuon mitättömän metallipalasen hämäräperäiseen, suojelevaan voimaan ja vielä epämääräisempi, mutta peloittavampi luulo joidenkin pahojen henkien ja kauheitten kidutusten voimasta, jotka hänen arvelunsa mukaan hyvä abbedissa oli keksinyt juuri hänen rangaistuksekseen, jos tuo mainittu noitakalu häviäisi — kas siinä Mrs. Almayerin ainoat teologiset matkatavarat elämän myrskyisille poluille! Mrs. Almayerillä oli kuitenkin jotakin kouraantuntuvaa mihin turvautua, mutta Ninalla, joka oli kasvatettu arkimielisen Mrs. Vinckin protestanttisten siipien suojassa, ei ollut edes pientä metallipalasta muistuttamassa saamistaan opeista. Ja siksi Nina tunsi niin vastustamatonta vetovoimaa äitiinsä, kuunnellessaan tämän kertomuksia villien esi-isiensä loistavasta maineesta, heidän hurjista taisteluistaan ja juhlistaan, ja urhoollisista, melkeinpä verenhimoisista sankaritöistään, noista sankaritöistä, jotka saivat hänen äitinsä esi-isät loistamaan niin uljaina valkoisten miesten rinnalla. Ja hän huomasi vaistomaisesti, sitä itsekin kummeksien, mitenkä kulttuuri-ihmisten siveysopin ahdas vaippa, johon hyvää tarkoittavat ihmiset olivat hänen nuoren sielunsa käärinneet, hiljalleen soljui hänen päältään ja jätti hänet avutonna värjöttämään, ikäänkuin jonkun syvän, tuntemattoman rotkon partaalle. Omituisinta oli kuitenkin se, ettei tämä rotko häntä peloittanut silloin, kun hän oli sen noidantapaisen olennon vaikutuksen alaisena, jota hän kutsui äidikseen. Hän oli nähtävästi sivistyneessä ympäristössä unohtanut elämänsä ennen sitä aikaa, jolloin Lingard tavallaan oli ryöstänyt hänet.
Sitten hänelle oli opetettu kristinoppia, hän oli saanut yhteiskunnallisen kasvatuksen ja hän oli koko lailla perehtynyt kulttuurielämään. Ikävä kyllä hänen opettajansa eivät ymmärtäneet hänen luonnettaan. Ja hänen kasvatuksensa päättyi niin ollen siihen, että hän sai sekarotuisuutensa tähden kärsiä valkoihoisilta nöyryytystä ja hurjaa halveksumista. Hän oli juonut tämän katkeruuden maljan pohjaan asti ja muisti selvästi, että siveän Mrs. Vinckin viha ei niinkään kohdistunut nuoreen pankkilaiseen kuin siihen viattomaan tekijään, joka oli nuoren miehen hurmannut. Ja varmaankin oli hänen mieleensä jäänyt muisto siitä, mikä todella oli pääsyy Mrs. Vinckin suuttumukseen. Mrs. Vinckiä harmitti, kun hän ajatteli, että tuollaista voi tapahtua valkoihoisten pesässä, minne hänen lumivalkoiset kyyhkyläisensä, molemmat neidet Vinck, juuri olivat palaneet Euroopasta etsimään suojaa äitinsä siipien alta ja odottamaan sitä hetkeä, jolloin kohtalon heille määräämät nuhteettomat miehet saapuisivat heitä ottamaan. Eikä edes Almayerin hiellä ja vaivalla kokoonhaalimat rahaerät, jotka niin säännöllisesti lähetettiin peittämään Ninan menoja, voineet saada Mrs. Vinckiä luopumaan jyrkästä päätöksestään. Nina lähetettiin pois, ja oikeastaan tyttö itsekin sitä halusi, vaikkakin häntä samalla vähäsen peloitti tuleva elämän muutos.
Ja nyt hän oli elänyt virran varrella kolme vuotta, seuranaan, äitinsä joka oli villi, ja isänsä, joka monista elämän ansioista huolimatta, kulki pää tuulentupia täynnä, heikkotahtoisena, epäröivänä ja onnettomana. Hän oli elänyt kurjissa kotioloissa elämää, joka oli vailla kaikkia kulttuurin hyviä tapoja. Hän oli hengittänyt ilmaa, joka huokui häpeällisiä, voittoa tavoittelevia salaliittoja ja yhtä inhottavia, rahanhimosta suunniteltuja vehkeilyjä ja liitoksia. Kun vielä lisäksi mainitsemme alituiset kotiriidat, niin tunnemme ne harvat tapahtumat, jotka olivat olleet hänen elämänsä sisältönä kolmen vuoden aikana. Hän ei kuitenkaan menehtynyt epätoivosta ja inhosta ensimäisenä kuukautena, niinkuin oli odottanut ja melkeinpä toivonutkin. Se ei ollut hyvä, että hän nuorena oli saanut vilaukselta katsella parempiakin oloja ja nyt oli viskattu takaisin raakuuden toivottoman pettävään suohon, missä voimakkaat hillitsemättömät intohimot vallitsivat, sillä näin hän oli menettänyt kyvyn oikein arvioida elämää. Nina ei huomannut mitään vaihdosta ja eroavaisuutta elämässään. Vähätpä sillä, tehtiinkö kauppaa tiilirakennuksissa tai liejuisella virran rannalla. Tavoiteltiinko suurta tai pientä. Rakasteltiinko suurten puitten suojassa tai Singaporen kävelypaikaila, tuomiokirkon varjossa. Vähätpä sillä vehkeiltiinkö itsekkäitä tarkoitusperiä silmällä pitäen lakien turvassa ja kristillisten tapojen mukaisesti tai etsittiinkö pyyteille tyydytystä karkealla oveluudella ja hillitsemättömällä julmuudella, mikä on ominaista ihmisille, jotka ovat yhtä tietämättömiä kulttuurista kuin heidän omat suunnattomat, synkät metsänsäkin. Nina näki vain kaikkialla ilmenevän intohimoja, vihaa ja alhaista ahneutta, joka tavoitteli tuota epävarmaa mammonaa sen moninaisissa ja katoavaisissa muodoissa. Mutta menneitten vuosien kokemuksesta tuntui kuitenkin hänen tarmokkaalle luonteelleen se alkuperäinen, horjumaton avomielisyys, jolla hänen malaijilaiset heimolaisensa pyrkivät päämaaliinsa, paremmalta kuin sievistelevä tekopyhyys, poliittinen kaksinaisuus ja siveellinen vaativaisuus niissä valkoihoisissa, joiden kanssa hän onnettomuudekseen oli tullut kosketuksiin. Loppujen lopuksi täällä hän nyt eli ja oli edelleen elävä, ajatteli Nina ja niin ollen joutui hän yhä enemmän äitinsä vaikutuksen alaiseksi. Etsien tietämättömyydessään tämän elämän mahdollisia hyviä puolia hän kuunteli ahmien vanhan vaimon kertomuksia sen rajahin menneestä mahdista, jonka jälkeläinen hän oli. Ja siksi hän alkoi yhä enemmän hylkiä ja halveksia valkoista alkuperäänsä, jota edusti hänen heikkoluonteinen, kunniakkaita esi-isiä vailla oleva isänsä.
Almayerin vaikeata asemaa ei tytön Sambirissa olo mitenkään helpoittanut. Se hälinä, minkä tämän tulo oli aiheuttanut, oli kylläkin jo hälvennyt, ja Lakamba ei ollut enää uudistanut käyntejään. Mutta noin vuoden kuluttua siitä, kun sotalaivat olivat lähteneet, palasi Abdullan veljenpoika Syed Reshid pyhiinvaellukseltaan, jonka hän oli tehnyt Mekkaan. Hän komeili viheriässä viitassaan ja ylpeili hadji-arvonimestään.[7] Runsaasti ammuttiin raketteja sillä höyrylaivalla, joka toi hänet perille, ja hurjasti päryytettiin rumpuja koko yön Abdullan pihamailla, kun tervetuliaisjuhlaa pidettiin aina pikkutunneille asti. Reshid oli Abdullan suosikki-veljenpoika ja perijä. Ja kun tuo rakastava setä eräänä päivänä tapasi Almayerin virran varrella, pysäytti hän tämän ystävällisesti, vaihtoi muutamia kohteliaisuuksia ja pyysi juhlallisesti päästä tapaamaan Almayeriä. Jälkimäinen epäili kylläkin jotakin petoksen yritystä tai ainakin jotakin ikävää, mutta suostui tietenkin pyyntöön tekeytyen perin iloiseksi.