"Oletko sinä nähnyt niitä, äiti?" kysyi Nina hiljaa kuiskaten.
Mrs. Almayer käänsi kasvonsa tyttöön, ja hänen sisäänpainuneet silmänsä kiiluivat omituisesti käytävän punertavassa hämärässä.
"Minä näin hänet", sanoi äiti melkein kuulumattomasti, puristaen
tyttärensä kättä luisevilla sormillaan. "Mahtava rajahi on tullut
Sambiriin — oikein taivaan lähettiläs", mutisi vanha vaimo itsekseen.
"Mene pois, tyttö!"
Molemmat naiset seisoivat ihan oviverhossa kiinni. Nina tahtoi päästä lähelle verhon rakoa, mutta hänen äitinsä esteli sitä äkäisen itsepintaisesti. Toisella puolella oli juuri keskustelu vaimenemassa. Lyhyen vaitiolon aikana kuului, milloin miesten hengitystä, milloin metallisten miekantuppien tai messinkisten kädestä käteen kulkevien maljain kalahtelua, milioin taas pilkahti silmään jonkun koristuksen satumainen välähtely. Ääneti ottelivat naiset, mutta äkkiä kuului laahustelevia askeleita, ja Almayerin tukevan vartalon varjo lankesi oviverhoon.
Naiset lopettivat käsirysynsä ja olivat liikkumatta. Almayer oli noussut vastatakseen vierailleen. Hän käänsi selkänsä ovenaukkoon päin huomaamatta vähääkään, mitä toisella puolella juuri tapahtui. Almayer puhui äkäisen kiihkeällä äänellä.
"Sinä olet tullut väärään taloon, tuan Maroola, jos aikomuksesi on tehdä kauppaa, niinkuin sanoit. Olin minäkin aikoinani kauppias, mutta en ole sitä enää huolimatta siitä, mitä lienetkin kuullut minusta Macassarissa. Ja jos haluat jotakin, niin et löydä sitä täältä. Minulla ei ole mitään annettavaa enkä halua itsekään mitään. Sinun pitää mennä täkäläisen rajahin puheille. Päivällä voit nähdä hänen talonsa virran tuolla puolella, tuolla missä nuo tulet palavat rannalla. Hän on sinua avustava ja tekevä kanssasi kauppaa. Tahi mene ennemminkin arapialaisten luo", jatkoi hän katkerasti viitaten kädellään Sambirin taloihin. "Abdulla on juuri sellainen mies, jota sinä kaipaat. Ei ole mitään, jota hän ei möisi. Usko minua, minä tunnen hänet hyvin".
Almayer odotteli hetkisen vastausta, sitten hän Iisäsi:
"Kaikki mitä olen sanonut on totta, ja muuta sanottavaa ei minulla ole".
Nina, jota äitinsä pidätteli, kuuli pehmeän äänen vastaavan rauhallisen tasaisella äänensävyllä, mikä on ominaista yläluokan malaijille:
"Kukapa epäilisi valkoisen tuanin sanoja? Mutta mies etsii ystäviään sieltä, mistä sydän käskee. Onhan sekin totta? Minä olen tullut, vaikkakin näin myöhään, sillä minulla on sinulle jotain sanottavaa, jota varmaankin mielellään kuuntelet. Huomenna menen sulttaanin puheille, sillä liikemies kaipaa suurten miesten ystävyyttä. Sitten palaan tänne puhumaan vakavia sanoja, jos tuan sen sallii. Minä en käänny arapialaisten puoleen, he valehtelevat hirveästi! Mitä joukkoa lienevätkään! Mokomat!"