"Sinä tulit tänne ensin kauppiaana, huulilla makeat sanat ja suuret lupaukset, ja pyysit minua valmistamaan sinulle maaperää, samalla kun sinä taivuttelit tahtosi alaiseksi tuon valkoisen miehen. Ja minä tein tahtosi. Mitä sinä nyt vielä kaipaat? Kun olin nuori, niin tappelin. Mutta nyt olen vanha ja haluan rauhaa. Minulle on helpompaa surmauttaa sinut kuin tapella hollantilaista vastaan."
Tuulispää oli mennyt ohi, ja myrskyn lyhyenä väliaikana Lakamba toisteli hiljaa ikäänkuin itselleen: "Paljon helpompi. Paljon helpompi."
Rajahin uhkaavat sanat eivät kuitenkaan suurestikaan järkyttäneet Dainin rauhallista mieltä. Vielä Lakamban puhuessa hän oli kerran nopeasti vilkaissut yli olan ollakseen varma, ettei kukaan ollut hänen selkänsä takana. Rauhoituttuaan tässä suhteessa hän oli vetänyt esille uumavyön laskoksista pähkinärasian ja oli käärinyt huolellisesti pienen palasen betelpähkinää ja hyppysellisen kalkkia viheriään lehteen, jonka huomaavainen Babalatchi kohteliaasti oli hänelle ojentanut. Hän oli ottanut sen vastaan vaiteliaalta valtiomieheltä jonkunlaisena sovinnon merkkinä, ikäänkuin Babalatchin äänettömänä vastalauseena, jonka tämä pani herransa epäviisasta kiivautta vastaan, ikäänkuin mahdollisen keskinäisen ymmärtämyksen enteenä, ymmärtämyksen, johon vielä voitaisiin päästä.
Muuten Dain ei ollut ensinkään levoton. Vaikkakin hän myönsi oikeutetuksi sen Lakamban otaksuman, että hän oli tullut takaisin Sambiriin ainoastaan valkoisen miehen tyttären tähden, niin ei hän kuitenkaan huomannut itsellään olevan lapsen vajavaista ymmärrystä, mihin Babalatchi oli viittaillut. Dain tiesi kylläkin varsin hyvin, että Lakamba oli siksi pahasti sekaantunut ruudin salakuljetukseen, että tämä pelkäsi hollantilaisten viranomaisten puuttuvan asiaan. Kun hänen isänsä, Balin itsevaltias rajahi, oli lähettänyt hänet liikkeelle aikana, jolloin hollantilaisten ja malaijien keskeiset vihollisuudet uhkasivat levitä Sumatralta yli koko saariston, niin olivat kaikki suurkauppiaat olleet aivan kuuroja kuulemaan hänen varovaisia ehdotuksiaan eikä heitä olleet houkutelleet edes ne suuret palkkiot, joita hän oli ollut valmis maksamaan ruudista. Dain oli mennyt silloin Sambiriin, johon hän viimeiseksi, vaikkakin vähin toivein, oli turvautunut, kuultuaan Macassarissa kerrottavan sikäläisestä valkoisesta miehestä ja säännöllisestä höyrylaivan välittämästä kauppaliikenteestä Singaporeen. Häntä oli houkutellut Sambiriin myöskin se seikka, että virran varsilla ei ollut hollantilaisten viranomaisten päämajaa, mikä epäilemättä oli helpoittava hänen asiansa onnistumista. Lakamban itsepintainen lojalisuus, jolla oli juurensa hyvin ymmärrettävässä itsekkyydessä, oli vähällä tehdä tyhjiksi Dainin toiveet. Mutta lopulta nuoren miehen anteliaisuus, hänen vakuuttava intonsa ja hänen isänsä kunnioitusta herättävä, mahtava nimi saivat Sambirin varovaisen, epäröivän hallitsijan muuttamaan mielensä. Lakamba ei kuitenkaan itse tahtonut olla missään tekemisissä minkään laittoman liikeyrityksensä kanssa. Niinpä hän vastusti sitä ajatusta, että tässä hommassa käytettäisiin arapialaisia. Mutta sen sijaan hän ehdotti Almayeriä välittäjäksi, väittäen, että tämä oli heikkotahtoinen mies, jonka helposti voi taivutella puolelleen, ja että Almayerin ystävä, englantilaisen laivan kapteeni voisi olla suureksi hyödyksi. Oli muka hyvin luultavaa, että kapteeni yhtyisi yritykseen ja kuljettaisi salaa ruutia laivallaan, Abdullan siitä tietämättä. Mutta Dain sai taas Almayerin puolelta kokea aavistamattoman kovaa vastustusta. Lakamban täytyi lähettää Almayerin luo Babalatchi, joka juhlallisesti vakuutti, että hänen herransa takaisi rajattoman ystävyytensä valkoiselle miehelle ja että Dain vahvistaisi tämän vakuutuksen ja ystävyyden vihattujen, valkoisten pakolaisten mainioilla hopeaguldeneilla. Viimein Almayer kuitenkin suostui ja ilmoitti, että ruutia saataisiin, mutta Dainin täytyi lainata hänelle rahaa lähetettäväksi Singaporen ruudin maksuksi. Hän lupasi taivuttaa Fordin ostamaan ruutia ja kuljettamaan sitä salaa höyrylaivalla prikille. Hän ei tahtonut itselleen mitään rahassa siitä, mitä tämä yritys tuottaisi, mutta Dainin piti sensijaan avustaa häntä suuressa yrityksessään, sittenkun tämä oli lähettänyt ensin prikinsä matkalle. Vielä oli Almayer selittänyt Dainille, että hän ei voinut luottaa asioissaan yksin Lakambaan, hän näet pelkäsi menettävänsä aarteensa ja henkensäkin rajahin ahneuden tähden. Kuitenkin piti rajahille asiasta ilmoittaa ja saada hänet osakkaaksi yritykseen, sillä muuten valtiaan ystävyys loppuisi. Almayerin täytyi näin alistua kaikkeen.
Jos Dain ei olisi tullut nähneeksi Ninaa, niin olisi hän luultavasti kieltäytynyt omasta ja miestensä puolesta ottamasta osaa tuohon suunniteltuun retkeen, joka piti tehtämän Gunong Masin kultavuorille. Oikeastaan hän oli aikonut palata Sambiriin puolen miehistönsä kera, heti kun priki oli saatu irti koralliriutoilta, mutta hollantilaisen fregaatin hellittämätön takaa-ajo oli pakoittanut hänet ajamaan etelää kohti ja lopullisesti hävittämään laivansa. Näin säilytti hän vapautensa ja kenties uhatun henkensäkin. Niin, hän oli todellakin tullut takaisin Sambiriin Ninan tähden, vaikkakin hän arvasi, että hollantilaiset etsisivät häntä sieltä. Mutta hän oli samalla ottanut huomioon senkin, että Lakamba hyvinkin voisi häntä suojella. Huolimatta julmista puheistaan tuo armollinen valtias ei kuitenkaan surmaisi häntä, sillä jo aikoja sitten oli Lakamba ollut vakuutettu siitä, että Dain tiesi valkoisen miehen salaisuuden. Siksipä ei hän myöskään luovuttaisi Dainia hollantilaisille, sillä hän pelkäsi, että jonkun onnettoman paljastuksen kautta ilmenisi hänen osallisuutensa tuohon petolliseen liikeyritykseen. Näin ollen Dain tunsi olonsa siedettävän varmaksi, kun hän istui miettien vastausta rajahin verenhimoiseen puheeseen. Dain ajatteli, että hän osoittaisi rajahille, minkälaiseksi tämän asema tulisi, jos hän joutuisi hollantilaisten käsiin ja puhuisi suunsa puhtaaksi. Hänellä ei olisi silloin enää mitään menetettävää ja hän sanoisi suoran totuuden. Ja jos hän nyt palasikin Sambiriin ja häiritsi Lakamban rauhaa, entäs sitten? Hän tuli pitämään omaisuuttaan silmällä. Olihan hän syytämällä syytänyt hopeaa Mrs. Almayerin pohjattomaan syliin? Hän oli maksanut tytöstä lunnaat, jotka vastasivat mahtavan ruhtinaan arvoa. Mutta sittenkin olivat ne hänestä riittämättömät tuosta hurmaavasta olennosta, jota hänen kesyttämätön henkensä niin kiihkeästi kaipasi, että hän tunsi sydämessään kovempaa tuskaa, kuin mitä ankarin ruumiillinen kipu koskaan oli hänelle tuottanut. Hän kaipasi onneansa. Hänellä oli oikeus olla Sambirissa.
Dain nousi, meni pöydän luo ja nojasi siihen molemmat kyynärpäänsä. Lakamba siirsi niinikään istuintaan vähän lähemmäksi pöytää, samalla kun Babalatchi ryömi nelinkontin joukkoon ja työnsi uteliaan päänsä isäntänsä ja Dainin väliin. Nyt vaihtoivat he nopeasti ajatuksiaan. He puhuivat kuiskaillen toisilleen, kasvot aivan lähekkäin. Dain teki ehdotuksiaan, Lakamba vastusteli niitä, Babalatchi koetti sovitella ja oli levoton, sillä nopealla käsityskyvyllään hän hyvin tajusi tulevat vaikeudet. Babalatchi puhui eniten, kuiskaillen vakavana ja kääntäen päänsä hitaasti puolelta toiselle, ikäänkuin olisi tahtonut ainoalla silmällään vuorotellen vaikuttaa kumpaankin kuulijaansa. Miksi piti riidellä? sanoi hän. Annetaan tuan Dainin, jota hän rakasti isäntänsä jäljestä eniten, mennä rauhassa piiloon. Olihan piilopaikkoja kylliksi. Bulangin talo tuolla syrjäisillä uutisviljelyksillä oli kaikista paras. Bulangi oli luotettava mies. Siellä kiemurtelevien kanavien sokkeloissa ei yksikään valkoihoinen tulisi toimeen. Valkoiset miehet olivat kyllä väkeviä, mutta peräti typeriä. Ei heidän kanssaan mielellään tapellut, mutta helppo oli heitä pettää. He olivat tyhmien naisten kaltaisia, eivät osanneet käyttää järkeään, hän pitäisi puolensa kenelle tahansa niistä, lisäsi Babalatchi luottaen itseensä, kuten ainakin mies, jolta puuttui riittävää kokemusta. Luultavasti hollantilaiset etsisivät Almayeriä. Ehkäpä he veisivät mukanaankin maanmiehensä, jos nimittäin epäilivät häntä. Ja se olisikin hyvä. Kun hollantilaiset olisivat menneet pois, saisivat Lakamba ja Dain aarteen ilman minkäänlaista häiriötä, ja silloin olisi yksi vähemmän saaliin jaossa. Eikö hän puhunut viisaasti? Ja jos tuan Dain haluaisi mennä Bulangin taloon siksi, kunnes vaara oli ohi, niin pitäisi hänen mennä heti.
Dain suostui kylläkin piiloittamistuumaan tuntien samalla jonkunlaista kiitollisuuttakin Lakambaa ja huolekasta valtiomiestä kohtaan, mutta hän kieltäytyi jyrkästi menemästä heti katsoen merkitsevästi Babalatchia silmään. Valtiomies huokasi, kuten ainakin se, joka suostuu välttämättömään, ja viittasi vaijeten virran toiselle rannalle. Dain nyökäytti hitaasti päätään.
"Niin, sinne minä menen", virkkoi Dain.
"Vieläkö ennen päivän nousua?" kysäsi Babalatchi.
"Minä menen sinne heti," vastasi Dain päättävästi. "Valkoiset miehet eivät ole luullakseni täällä ennen huomisiltaa, ja minun täytyy kertoa Almayerille meidän tuumistamme."