"Hän voi sinne hukkua," arveli viimein Lakamba, tavallista myötätuntoisempi sävy äänessä.
"Puunrunkoja ajelehtii kyllä paljon," vastasi Babalatchi, "mutta Dain on hyvä uimari," lisäsi hän veltosti.
"Hänen pitäisi jäädä eloon," virkkoi Lakamba, "sillä hän tietää, missä aarre on."
Babalatchi murahti pahantuulisesti myöntymisen merkiksi. Sambirin valtiomiehen loistavassa toiminnassa oli yksi ainoa epäonnistunut yritys, joka hänen mieltään kirvelsi. Hän näet ei ollut päässyt selville siitä valkoisen miehen salaisuudesta, joka koski tuota kultasuonta.
Myrskyn raivoa oli nyt seurannut täydellinen rauha. Ainoastaan pienet myöhästyneet pilvet, jotka riensivät kiireissään ohi yhtyäkseen kaukana ääneti salamoivaan pääjoukkoon, lähettivät mennessään pieniä sadekuuroja. Vienosti sihisten putoilivat pisarat palmun lehdillä peitetylle katolle.
Lakamba riuhtasi itsensä irti tylsästä mielentilastaan ja näytti vihdoinkin käsittäneen aseman.
"Babalatchi!" huusi hän reippaasti tyrkäten jalallaan palvelijaansa.
"Ole hyvä! tuan! Minä kuulen."
"Jos valkoiset paholaiset tulevat tänne, Babalatchi, ja vievät Almayerin Bataviaan rangaistakseen häntä ruudin salakuljetuksesta, niin mitä sinä luulet hänen tekevän?"
"En tiedä, herra."