Almayer kääntyi ympäri tavoitellakseen tuolia, nosti sen pystyyn ja istuutui siihen jäykkänä. Hänen vihansa oli jo sammunut, ja häntä hävetti malttamattomuutensa. Mutta samalla tuntui hänen sydämensä kevennetyltä, kun hän kerrankin oli tullut paljastaneeksi tyttärelleen elämänsä sisimmän tarkoituksen. Niin hän sydämensä pohjimmalla ajatteli. Mutta tunteiden kuohunta oli estänyt häntä oikein arvioimasta onnettomuutensa perussyitä. Hän ei kyennyt näkemään, miten väärällä pohjalla hänen elämänsä oli, miten mahdottomia hänen päämääränsä, miten turhia hänen surunsa. Almayer tunsi nyt sydämessään pelkkiä hellyyden ja rakkauden tunteita tytärtään kohtaan. Hän halusi nähdä tyttärensä murtuneena jakamassa kanssaan epätoivonsa taakkaa. Mutta hän toivoi sitä samasta syystä kuin kaikki heikot luonteet, hän toivoi onnettomuustoveria, joka oli kohtaloonsa syytön. Jos Ninalla itsellään olisi kärsimyksiä, niin hän ymmärtäisi ja säälisi isäänsä. Mutta nyt hän joko ei tahtonut tai ei osannut sanallakaan lohduttaa ja helliä isäänsä tämän kauheimpina hetkinä. Almayer tunsi äkkiä rajattoman yksinäisyyden tunteen valtaavan niin voimakkaasti sydämensä, että hän ihan pöyristyi. Häntä alkoi pyörryttää ja hän tupertui eteenpäin kasvot pöytää vasten, kädet sivulle ojennettuina ja jäykkinä. Nina syöksähti nopeasti isäänsä kohden, mutta pysähtyi samassa katselemaan harmaahapsista päätä ja leveitä hartioita, jotka suonenvedontapaisesti hytkyivät ankarasta mielenliikutuksesta. Suru suli viimein nyyhkytyksiin ja kyyneliin.
Nina huokasi syvään ja siirtyi pois pöydän luota. Hänen piirteistään hävisi tuo jäykkä välinpitämättömyys, joka oli saanut hänen isänsä purkamaan vihansa ja surunsa. Hänen kasvojensa ilme, jota isä ei enää nähnyt, oli äkkiä muuttunut. Nina oli kuunnellut näennäisesti kylmänä isäänsä, kun tämä oli anonut myötätuntoa tai edes yhtä lohduttavaa sanaa. Mutta sittenkin olivat hänen sydäntänsä raastaneet ristiriitaiset vaikuttimet. Ne olivat johtuneet arvaamattomista tapahtumista, joita hän ei ollut aavistanut, ei ainakaan vielä. Nina oli ollut syvästi järkytetty nähdessään isänsä kurjuuden. Hän tiesi kyllä, että hän olisi voinut lopettaa sen yhdellä sanalla, ja hän olisi tahtonut antaa rauhan tuolle murtuneelle sydämelle. Mutta hän oli kuullut silloin pelolla kaikki voittavan rakkautensa äänen joka oli käskenyt häntä vaikenemaan. Ja lyhyen, mutta tuiman taistelun jälkeen hänen entinen minänsä oli alistunut uuden elämän vaatimuksiin. Hän oli verhonnut itsensä ehdottoman vaitiolon vaippaan. Kas siinä varma varokeino pienimmänkin, mutta silti kohtalokkaan myöntymisen varalle! Hän ei ollut rohjennut näyttää vähintäkään elettä eikä sanaakaan kuiskata, sillä hän oli peljännyt sanovansa liikaa. Ja jo ne voimakkaat tunteet, jotka olivat tunkeutuneet hänen sydämensä sisimpiin soppiin, olivat saaneet koko hänen olentonsa miltei kivettymään. Ainoastaan laajentuneet sieraimet ja salamoivat silmät olivat tulkinneet hänen sisässään raivoavaa myrskyä. Mutta noita tyttärensä tunteiden tulkitsijoita Almayer ei ollut nähnyt, sillä oman itsensä sääli, viha ja epätoivo olivat sumentaneet hänen silmänsä.
Jos Almayer olisi katsellut tytärtään, kun tämä seisoi parvekkeella nojautuen yli otsakekaidepuun, niin olisi hän voinut nähdä, mitenkä kasvojen välinpitämätön ilme vähitellen muuttui tuskan ilmeeksi ja mitenkä sekin taas vuorostaan hälveni, ja uljaan kauniille kasvoille painuivat syvät huolen piirteet. Ninan katse kiintyi hoitamattoman pihamaan korkeaan ruohikkoon, jonka korret seistä törröttivät jäykkinä keskipäivän helteessä. Rannasta hän kuuli ääniä ja taloa lähestyvien paljaitten jalkojen tassutusta. Babalatchi siellä antoi määräyksiään Almayerin väelle, ja yhä selvemmin kuului Mrs. Almayerin hiljainen vaikerrus, kun talon takaa tuli näkyville pieni saattue, joka kantoi hukkuneen ruumista, surun murtama emäntä etunenässä. Babalatchi oli ottanut taittuneen nilkkakoristeen kuolleen jalasta ja piteli sitä nyt kädessään astellessaan kantajien vieressä. Mahmat hiiviskeli aran näköisenä joukon jatkona ja ajatteli vain hänelle luvattua palkkiota.
"Laskekaa hänet tuonne," sanoi Babalatchi Almayerin miehille osoittaen parvekkeen edessä kuivuvia lankkuja. "Laskekaa hänet tuonne. Hän oli kafferi, koiran kuonolainen, valkoisen miehen ystävä. Hän joi valkoisen miehen väkeviä juomia," lisäsi Balabatchi teennäisellä kauhulla. "Minä näin sen itse."
Miehet laskivat hukkuneen taittuneet jäsenet kahdelle lankulle, jotka he asettivat vierekkäin. Mrs. Almayer peitti sillä aikaa ruumiin valkoisella pumpulikankaan palasella ja puheltuaan hetkisen kuiskaillen Babalatchin kanssa, hän meni toimittamaan kotiaskareitaan. Kun Almayerin palvelijat olivat laskeneet taakkansa maahan, hajaantuivat he mikä minnekin, etsimään varjoisia paikkoja, missä voivat päivänsä parhaiten laiskotella. Babalatchi jäi yksin ruumiin ääreen, joka lojui kankeana valkoisen vaatteen peitossa kirkkaassa auringon paisteessa.
Nina laskeutui portaita alas ja yhtyi Babalatchiin, joka nosti kätensä otsalle ja painui kunnioittavasti kyykkyasentoonsa.
"Sinullahan on rannerengas," sanoi Nina katsellen Babalatchin ylös kohotettuihin kasvoihin ja ainokaiseen silmään.
"Niin on, neiti Putih," vastasi kohtelias valtiomies. Sitten hän kääntyi Mahmatiin päin ja viittasi tätä tulemaan lähemmäksi sanoen: "Tule tänne!"
Mahmat lähestyi vähän epäröiden. Hän koetti olla katsomatta Ninaan ja kiinnitti katseensa vain Babalatchiin.
"Kuulehan nyt Mahmat!" sanoi Babalatchi terävästi. "Sormuksien ja renkaan sinä olet nähnyt ja tiedät niitten olevan Dainin, tuon kauppiaan, eikä kenenkään muun. Dain palasi tänne viime yönä kanootissa. Hän neuvotteli rajahin kanssa ja keskellä yötä hän lähti kanootilla melomaan poikki virran valkoisen miehen taloa kohti. Virta oli kova, ja tänä aamuna sinä löysit hänet sen pyörteistä."