Mutta silloinpa kuului hinaajasta ammuttu laukaus, ja se keskeytti Reshidin vastauksen. Hän jätti heti tytön, juoksi taloa kohti ja tapasi pihalla Abdullan, joka asteli portille päin.
"Valkoiset käärmeet ovat tulleet," huudahti Resbid, "ja nyt me saamme palkkamme."
Epäillen pudisti Abdulla päätään. "Valkoisten miesten palkat tulevat hitaasti," virkkoi hän. "Valkoiset miehet ovat nopeita suuttumaan, mutta hitaita palkitsemaan. Saadaanpa nähdä."
Abdulla seisoi portilla vedellen harmaata partaansa ja kuunnellen kaukaisia siirtolan toisesta päästä kuuluvia tervehdyshuutoja. Kun Taminah alkoi kääntyä menemään, kutsui Abdulla hänet takaisin.
"Kuulehan tyttö!" sanoi hän. "Almayerin taloon tulee paljon valkoisia miehiä. Sinun pitää jäädä sinne myömään leivoksiasi merten kulkijoille. Kaikki mitä sinä näet ja kuulet kerrot sitten minulle. Tule tänne ennen aunngon laskua, minä annan sinulle sinisen, punatäpläisen nenäliinan. Mene nyt ja muistakin tulla takaisin."
Abdulla tyrkkäsi tyttöä pitkän sauvansa kärjellä, niin että tämä horjahti lähtiessään liikkeelle.
"Tuo orja on perin hidas," huomautti Abdulla veljensäpojalle katsellen hyvin nyrpeänä tytön jälkeen.
Taminah jatkoi matkaansa tarjotin pään päällä, silmät maahan luotuina. Talojen avonaisista ovista kuului hänen ohi kulkiessaan ystävällisiä ääniä. Häntä kutsuttiin sisälle tekemään kauppoja, mutta tällä kertaa hän ei kutsuja kuullut. Niin voimakkaat ajatukset risteilivät hänen mielessään, että hän laiminlöi tehtävänsä. Varhaisesta aamusta alkaen hän oli kuullut ja nähnyt niin paljon sellaista, joka täytti hänen sydämensä surun ja pelon sekaisella riemulla. Ennen aamun sarastusta, jo ennenkuin hän oli lähtenyt Bulangin talosta melomaan Sambiriin, oli hän kuullut ulkoa ääniä, kun kaikki muut, paitsi hän itse, vielä olivat unen helmoissa. Ja nyt, kun hän tiesi nuo pimeässä lausutut sanat, piteli hän käsissään ihmisen elämää ja kantoi sydämessään suurta surua. Mutta hänen kevyistä askeleistaan, suorasta vartalostaan ja hänen kasvoistaan, joissa kuvastui vain tylsän välinpitämättömyyden tavallinen ilme, ei kukaan olisi voinut aavistaa hänen kantavan kaksinaista sydämen taakkaa tuon näkyväisen taakan lisäksi, tarjottimelle oli näet ladottu kukkuralleen Bulangin toimehikkaiden vaimojen valmistamia leivoksia.
Tuossa sorjassa vartalossa, joka oli suora kuin nuoli ja niin siro ja vapaa liikkeissään, noitten lempeitten silmien pohjalla, joista kuvastui vain itsetiedoton kohtalon alistuminen, niin juuri siellä uinaili pelkkiä tunteita ja intohimoja, toiveita ja pelottavia aavistuksia, elämän kirous ja kuoleman lohduttava tietoisuus. Mutta itse hän ei tiennyt tästä kaikesta mitään. Hän eli elojaan kuin korkeat palmut, joiden keskessä hän parastaikaa asteli. Itsetiedottomasti hän etsi valoa, kaipasi auringon paistetta, pelkäsi myrskyä. Orjahan ei voinut mitään toivoa eikä tiennyt mistään elämän vaihteluista. Hän ei tiennyt mistään muusta taivaasta, vedestä, metsästä, maailmasta tai elämästä, kuin minkä ympärillään näki. Hän ei mitään halunnut, toivonut, rakastanut eikä hän peljännyt mitään muuta kuin iskuja. Hänellä ei ollut muita voimakkaita viettejä kuin satunnainen nälkä ja sekin harvoin, sillä Bulangi oli rikas ja riisiä oli runsaasti hänen uutisviljelyksillään sijaitsevassa yksinäisessä talossa. Hän oli onnellinen, kun ei tarvinnut kärsiä kipuja eikä nälkää. Ja jos hän sattumalta tunsi itsensä onnettomaksi, niin oli hän vain tavallista väsyneempi päivän työstä ja vaivoista. Silloin hän valvoi unettomana lounaismonsuunin kuumina öinä. Makuupaikkana oli hänellä muuan kohoke, joka oli rakennettu varsinaisen asunnon ulkopuolelle ja joka pistäysi virrallekin. Tähtikirkas taivas oli hänellä kattona. Talon sisällä nukuttiin myöskin: Bulangi oven ääressä, hänen vaimonsa sisempänä, lapset äitiensä rinnalla. Taminah voi kuulla heidän hengityksensä, Bulangin unisen äänen ja toisinaan lapsen kimakan huudon, jonka hellät sanat pian vaimensivat. Mutta hän ei huomannut alapuolellaan virtaavan veden lorinaa eikä yläpuolellaan kiitelevän lämpöisen tuulen kuisketta, hän ei tiennyt mitään troopillisen luonnon taukoamattomasta elämästä. Turhaan puheli tämä luonto hänelle tuhansin hienoin sävelin. Milloin läheinen metsä lauhkeine henkäyksineen, milloin hänen ympärillään uhkuvat väkevät tuoksut, milloin aamusumun valkeat vyöt, jotka vaappuivat hänen yläpuolellaan ennen päivän nousua luomakunnan juhlallisessa hiljaisuudessa.
Tällaista oli ollut hänen elämänsä, ennenkuin priki muukalaisineen oli saapunut. Hän muisti hyvin tuon ajan. Hän muisti, millainen hälinä oli ollut siirtolassa, miten kummissaan oli lakkaamatta oltu, miten kiihkeästi oli asiaa yötä ja päivää pohdittu. Hän muisti, mitenkä hän itse aluksi oli arastellut vieraita miehiä, kunnes rantaan kiinnitetty priki vähitellen oli tullut ikäänkuin siirtolan olennaiseksi osaksi. Ja silloin oli hänen arkuutensakin hävinnyt yhtämittaisen tuttavallisen seurustelun kautta. Jokapäiväisellä kierroksellaan hän aina pistäytyi laivallakin. Epäröiden hän asteli jyrkällä laskusillalla. Miehet, jotka toimettomina nojailivat reelinkiin, singauttelivat hänelle joka taholta rohkaisevia sanoja ja hieman kaksimielisiä leikkipuheitaan. Mutta siellä hän vain myöskenteli tavaraansa noille miehille, jotka puhuivat niin äänekkäästi ja käyttäytyivät niin vapaasti. Oli siinä tungosta, oli tuloa ja menoa. Kuului tervehdyksiä, annettiin määräyksiä, ja ne pantiin huutaen toimeen. Pyörät natisivat, köysiä viskattiin sinne tänne. Taminah istui syrjässä aunngonpurjeen varjossa, edessään tarjotin, harso huolellisesti kasvoille vedettynä. Häntä kainostutti, kun ympärillään oli niin paljon miehiä. Hän hymyili jokaiselle ostajalle, mutta ei puhunut kenellekään eikä välittänyt vähääkään heidän leikkipuheistaan. Hän kuuli monasti ympärillään puhuttavan kaukaisista maista, kummallisista tavoista ja vielä kummallisemmista tapahtumista. Nuo miehet olivat varmaan uljaita, mutta uljainkin heistä puhui pelolla päälliköstään. Usein se mies, jota he sanoivat herrakseen, kulki hänen ohitsensa suoraryhtisenä ja välinpitämättömän näköisenä. Miehen olennosta uhkui nuoruus, hänen upea pukunsa kimalteli auringossa, hänen kultakoristeensa kilahtelivat hänen astellessaan, ja koko laivaväki seisoi syrjässä odottaen tarkkaavana hänen huultensa pienintäkin liikettä ollakseen valmiina täyttämään hänen käskynsä. Silloin tuntui Taminahista, että koko hänen olemuksensa ikäänkuin keskittyi hänen silmiinsä, ja hän katseli lumottuna verhonsa takaa tuota miestä, mutta pelkäsi samalla, ettei vain vetäisi huomiota puoleensa.