"Se on liian myöhäistä," kivahti luutnantti. "Mr. Almayer, tämä ei ole mikään leikin asia. Mies on rikoksellinen. Hän ansaitsee hirsipuun. Sillä aikaa kuin me syömme päivällistä, voi hän livahtaa pakoon. Huhu meidän tulostamme — — —"
Almayer astui pöydän luo. "Minä annan teille kunniasanani, hyvät herrat, että hän ei pääse karkuun. Hän on minulla siksi varmassa tallessa."
"Vangitseminen pitäisi panna käytäntöön ennen pimeää," huomautti nuori aliluutnantti.
"Te olette edesvastuussa, jos yrityksemme ei onnistu. Me olemme valmiit, mutta emme voi toistaiseksi ryhtyä mihinkään ilman teitä," lisäsi vanhempi upseeri ilmeisesti närkästyneenä.
Almayer teki myöntävän liikkeen. "Annan kunniasanani," toisti hän aivan kuin ohimennen. "Ja käydäänpä nyt päivälliseen käsiksi," lisäsi hän reippaasti.
Nina ilmestyi ovelle ja seisoi siinä hetken aikaa pitäen verhoa sivulla
Alille ja vanhalle malaijivaimolle, jotka kantoivat astioita pöytään.
Sitten hän astui pöytää kohden, jonka ääressä oli kolme miestä.
"Sallikaa minun esittää," sanoi Almayer mahtaillen. "Tämä on minun tyttäreni. Nina, nämä herrat, jotka ovat tuon laivan upseereita, ovat suvainneet kunnioittaa minun taloani käynnillään."
Nina vastasi arvokkaalla pään nyökkäyksellä molempien upseerien syviin kumarruksiin ja otti paikkansa pöydässä isäänsä vastapäätä. Kaikki istuutuivat. Hinaajan perämies tuli parvekkeelle mukanaan muutamia viinipulloja.
"Sallinette, että annan asettaa nämä pöydälle?" sanoi luutnantti
Almayerille.
"Mitä! Viiniä! Te olette perin ystävällinen. Minulla ei ole sitä ainetta ensinkään. Aika on hyvin vaikea."