"Ja mitä te hoette minulle arveluttavista teoista? Minä tarvitsin rahaa ja annoin sitä vastaan ruutia. Mistä minä voin tietää, että jotkut teidän vaivaisista miehistänne olivat menossa ilmaan? Arveluttavia! Mitä joutavia!"
Hän kosketteli pulloja haparoivin käsin kutakin vuorostaan muristen itsekseen koko ajan. "Ei ole enää viiniä", ärähti hän lopulta nyrpeänä.
"Johan te olette saanut kylliksi, Almayer," virkkoi luutnantti sytyttäessään sikaaria. "Eikö nyt ole jo aika luovuttaa meille teidän vankinne? Minä otaksun, että te olette piiloittanut tuon Dain Maroolan jonnekin vannaan talteen. Meidän olisi parasta saada tuo asia ensin kuntoon, sittenhän voimme taas jatkaa kemuja. Lähdetäänpä nyt liikkeelle! Älkää noin katsoko minuun!"
Almayer tuijotti ilmeettömästi upseeriin ja hän tapaili vapisevilla käsillään kurkkuaan.
"Kultaa", sai hän vaivoin sanotuksi. "Hm! Käsi kuristaa kurkkua, ymmärrättehän. Antanette anteeksi. Minä aijoin sanoa: saat vähän kultaa, kun annat vähän ruutia. Mitäs pahaa siinä?"
"Ymmärrän, ymmärrän," sanoi luutnantti rauhoittavasti.
"Ettekä mitä! Ette ymmärrä. Ei yksikään teistä ymmärrä!" huusi Almayer.
"Hallitus on typerä, sen minä sanon teille. Kultaa on kuin roskaa.
Minäpä sen tiedän, minä ja eräs toinen. Mutta hän ei siitä enää virka
mitään. Hän on — —"
Almayer hillitsi itsensä, hymyili vaivaloisesti ja yritti taputtaa upseeria olkapäälle, mutta kaatoikin kädellään kumoon muutamia tyhjiä pulloja.
"Sinä olet itse asiassa hieno mies," sanoi hän hyvin selvään isällisellä äänensävyllä. Hänen päänsä huojui unisesti, kun hän istui tuolillaan mutisten itsekseen.
Upseerit vilkasivat toisiinsa avuttoman näköisinä.