Taas kuului Almayerin ääni, taas keskeytti hän vieraittensa puheen. Babalatchi ja Mrs. Almayer alkoivat kuunnella Almayerin sekavia, mutta äänekkäitä mielenpurkauksia. Yhtä ponnekkaasti hän ei jaksanut koko aikaa esittää ajatuksiaan, vaan keskeytti useasti aivan odottamatta puheensa ja toisti sen, minkä juuri oli sanonut. Muutamia yksityisiä sanoja ja lauseita voi käytävään asti selvästi eroittaa hänen järjettömästä, kiihkeästä ärjynnästään, jota hän tämän tästä vahvisti iskemällä nyrkkinsä pöytään. Lyhyinä vaitiolon hetkinä kuului vain pikarien surkeata valittelua, kun ne vierekkäin seisten värisivät nyrkin iskusta. Vähitellen tuo ääni vaimeni, mutta äkkiä se taas muuttui hurjaksi kilinäksi, kun jokin uusi päähänpisto sai uuden sanatulvan puhkeamaan esille ja raskaan käden taas pamahtamaan pöytään. Viimein taukosi riitaisa ärjyntä, ja lasiparkojen vaivaista valitusta seurasi tuskallinen hiljaisuus.
Babalatchi ja Mrs. Almayer olivat uteliaina kuunnelleet tuota metakkaa. Heidän ruumiinsa oli kumarassa ja korvansa kallistuneina parvekkeelle päin. Aina kun tavallista kovempaa huutoa oli kuulunut, olivat he nyökänneet toisilleen, olleet muka kovin loukkaantuneita moisesta käytöksestä ja jääneet entiseen hullunkuriseen asentoonsa joksikin aikaa metelin tauottua.
"Nyt se viinapaholainen raivoo," kuiskasi Mrs. Almayer. "Niin, nyt hän puhelee niinkuin toisinaan silloin, kun kukaan ei ole häntä kuulemassa."
"Mitä hän sanoo?" uteli Babalatchi innoissaan. "Sinun pitäisi toki ymmärtää."
"Minä olen unohtanut heidän kielensä. Vähäsen kuitenkin ymmärsin. Hän puhui hyvin halveksivasti Batavian valkoisesta hallitsijasta ja tämän suojeluksesta ja sanoi, että hänelle oli tehty vääryyttä. Hän sanoi sen useaan kertaan. Enempää minä en saanut selville. Mutta kuule! Nyt hän puhuu taas!"
"Hs! Hs!" sihahti Babalatchi koettaen olla hyvin loukatun näköinen, mutta hänen ainoasta silmästään välähti samalla tyytyväinen tuikahdus. "Noilla valkoisilla miehillä on kohta keskenään kova ottelu. Minäpä hiivin katsomaan. Ilmoita tyttärellesi, että hänellä on edessään äkillinen, pitkä matka. Mutta matkan päässä odottaa häntä kunnia ja loisto runsain määrin. Ja ilmoita hänelle, että Dainin täytyy joko lähteä tai kuolla ja että hän ei lähde yksin."
"Niin, hän ei lähde yksin," loisti Mrs. Almayer hitaasti mietteissään, kun hän hiipi käytävään nähtyään Babalatchin pujahtavan nurkan taakse.
Sambirin valtiomies, jonka kiihkeä uteliaisuus oli vallannut, livahti nopeasti talon pääsivulle. Mutta tultuaan sinne hän liikkui hitaasti ja varovasti ryömiessään porras portaalta parvekkeelle. Ylimmälle portaalle hän istuutui rauhallisesti, pitäen kuitenkin jalkojaan porrasta alempana, jolta olisi valmis pötkimään pakoon, jos hänen läsnäolonsa ei olisi tervetullut. Näin oli hän mielestään hyvässä turvassa. Pöytä oli miltei hänen takanaan, ja hän näki Almayerin selän. Ninaa hän katseli suoraan kasvoihin ja molempia upseereja hän voi silmäillä sivulta. Noista neljästä henkilöstä, jotka istuivat pöydän ääressä, huomasivat ainoastaan Nina ja nuorempi upseeri hänen äänettömän tulonsa. Sulkemalla hetkeksi silmänsä Nina osoitti huomanneensa Babalatchin läsnäolon. Samassa alkoi Nina puhella nuorelle aliluutnantille, joka perin huomaavasti kääntyi häneen päin. Mutta Ninan katse oli hellittämättä luotuna isänsä kasvoihin, kun tämä meluten haasteli.
"… uskottomuutta ja häikäilemyyttäkö! Mitä te olette koskaan tehneet saadaksenne minut uskolliseksi? Teillä ei ole vähääkään sanottavaa tässä maassa. Minä sain itse pitää huolen itsestäni. Ja kun pyysin teiltä suojelusta, sain osakseni uhkauksia ja ylenkatsetta, ja arapialaisten panettelut viskattiin minulle vasten kasvoja. Minulle! Valkoiselle miehelle!"
"Älkää kiivastuko, Almayer," huomautti luutnantti. "Minä olen kuullut jo tuon kaiken."