"Minä olin kuulevinani hyvin heikon huudon. Se tuntui naisen ääneltä.
Tuosta toisesta rakennuksesta. No! Nyt taas! Kuuletko?"
"En kuule," vastasi luutnantti kuunneltuaan jonkun aikaa. "Te nuoret miehet kuulette aina naisten ääniä. Jos sinä alat nähdä unia, niin on sinun parasta päästä riippumattoon. Hyvää yötä."
Kuu kohosi yhä korkeammalle ja pehmeät varjot tulivat yhä pienemmiksi ja painuivat piiloon ikäänkuin lymytäkseen tuota kylmää, julkeata valoa.
KYMMENES LUKU.
"Nyt se on viimeinkin laskenut," sanoi Nina äidilleen osoittaen kukkuloille, joiden taakse aurinko oli painunut. "Kuulehan, äiti, nyt minä menen Bulangin purolle ja entäpä jos en milloinkaan palaisi — — —."
Hän lopetti tähän lauseensa. Pieni epäilyksen varjo himmensi hetkeksi sitä hillityn haltioitumisen hehkua, joka loisti hänen silmistään ja oli koko tuona jännitetyn odotuksen päivänä kirkastanut hänen vakavia, jäykkiä piirteitään kiihkeän elämänhalun säteillä. Se oli ollut ilon ja surun, toivon ja pelon, hämärästi aavistetun murheen ja riemun päivä. Niin kauan kuin aurinko oli heloittanut häikäisevällä valollaan, jonka lämmössä hänen rakkautensa oli syntynyt ja kasvanut, kunnes se oli vallannut koko hänen olemuksensa, niin kauan oli hän pysynyt horjumatta lujassa päätöksessään. Häntä oli kannattanut siinä salaperäinen kaipuu, joka oli täyttänyt hänen sydämensä. Kärsimättömästi hän näet oli kaivannut yön pimeätä, joka tällä kertaa poistaisi vaarat ja vastukset, aloittaisi onnen päivien sarjan, täyttäisi rakkauden kaipuun ja tarjoisi hänelle elämän täyteläisyyden. Niin, viimeinkin oli aurinko laskenut. Lyhyt hämärän hetki oli loppunut niin nopeasti, että hän tuskin oli ennättänyt helpoituksesta huokaista. Ja nyt tuntui hänestä, kuin tuosta äkkiä tulleesta pimeästä olisi kuulunut vain uhkaavia ääniä, jotka vaativat häntä syöksymään päistikkaa tuntemattoman syliin. Nyt oli hänen kuunneltava vain omia vaistojaan! Nyt oli hänen antauduttava sen intohimon valtaan, jonka hän itse oli herättänyt ja josta hän oli jo nauttinut. Dain odotti häntä! Syrjäisen uutisviljelyksen yksinäisyydessä, metsän äärettömässä hiljaisuudessa hän odotti ypöyksin, tuo henkeänsä pelkäävä pakolainen. Välittämättä omista vaaroistaan Dain häntä odotti. Ainoastaan hänen tähtensä Dain oli palannut. Ja nyt kun se hetki läheni, jolloin Dainin piti saada palkkansa, kyseli hän ihmeissään itseltään, miksi hän epäröi vielä kylmästi omaa tahtoansa ja kaipuutansa? Reippaasti karkoitti hän itsestään satunnaisen heikkoutensa. Dain oli saava palkkansa. Hänen naisellinen rakkautensa ja hänen naisellinen kunniantuntonsa voitti sen horjuvan epäröinnin, jonka virran pimeässä odottava tiettymätön tulevaisuus hänessä oli herättänyt.
"Et sinä palaakaan," mumisi Mrs. Almayer ennustajan varmuudella. "Ilman sinua hän ei lähde ja jos taas hän jää tänne — —" Mrs. Almayer viittasi kädellään "Almayerin tuulentuvilta" loistaviin valoihin, ja keskeneräinen lause päättyi uhkaavaan murahdukseen.
Äiti ja tytär olivat kohdanneet toisensa talon takana ja astelivat nyt hitaasti yhdessä metsäpurolle, missä kaikki kanootit olivat paaluun kiinnitettyinä. Kun he olivat tulleet pensasrivin taakse, pysähtyivät he vaistomaisesti, ja Mrs. Almayer, laskien kätensä Ninan käsivarsille, koetti katsoa tytärtänsä silmiin, mutta turhaan, sillä tämä käänsi aina kasvonsa pois. Ja kun hän yritti puhua, niin häipyivät ensimäiset sanat tukahutettuun nyyhkytykseen, joka kuulosti perin oudolta, kun se tuli naisen huulilta, joka monista inhimillisistä tunteista näytti tuntevan vain kiukun ja vihan.
"Sinä lähdet nyt pois tullaksesi mahtavaksi," sai hän viimein sanotuksi jotensakin rauhallisesti. "Ja jos olet viisas, niin saat suuren vallan käsiisi, ja se on pysyvä sinulla kauan, aina vanhuuden päiviin asti. Mutta mitä olen minä ollut? Orjana olen koko elämäni ajan ollut, olen keittänyt riisiä miehelle, jolta on puuttunut sekä rohkeutta että viisautta. Voi, voi! Minutkin antoi kerran suuri päällikkö ja soturi lahjaksi miehelle, jolla ei ollut kumpaakaan noista ominaisuuksista. Voi, voi!"
Mrs. Almayer vaikeroi hiljaa itsekseen ja valitteli menneitä toiveitaan. Hänenkin osakseen olisi voinut sattua murhia ja tihutöitä, jos hänen elämän toverinsa olisi ollut saman hengen lapsia kuin hän itse. Nina kumartui yli Mrs. Almayerin hennon vartalon ja katseli tarkkaavasti äitinsä kurttuisia kasvoja ja sisäänpainuneita silmiä, jotka pitkäaikaisten ja tuskallisten kokemusten valolla voivat nähdä kauaksi hänen omaan, hämärään tulevaisuuteensakin. Tähdet olivat sillä aikaa pilkahtaneet esille taivaan pimeästä ja seurasivat ihmetellen tätä kummallista ihmislasten eroamista. Taaskin veti Ninaa omituisesti puoleensa, niinkuin niin monasti ennenkin, äitinsä haltioituva luonne ja sanonnan oraakkelimainen varmuus. Ja juuri noista luonteen ominaisuuksista, samoin kuin äkillisistä vihan kohtauksistakin, oli suureksi osaksi saanut alkunsa se noidan maine, joka hänen äidillään oli siirtolassa.