"Perääkö! Ehkä juuri siteeksi. Mutta jos niissä ei olekaan perää, niin mitä me voimme tehdä? Jos meillä olisi tusinan verran veneitä, niin voisimme tutkia metsäpurot. Mutta ei siitä suurtakaan hyötyä olisi. Tuo humaltunut hupsu oli sittenkin oikeassa. Me emme kylliksi varmoina hallitse tätä itärannikkoa. Ne tekevät, mitä haluavat. Ovatko riippumattomme kunnossa."
"Kyllä. Minä sanoin jo perämiehelle. Kummallisia ihmisiä tuolla elää," sanoi aliluutnantti viitaten kädellään Almayerin taloon päin.
"Hm! Kummallisia tosiaan. Mutta mitä sinä sille tytölle oikeastaan puhelit? Minä pidin melkein koko ajan isää silmällä."
"Vakuutan sinulle, että olin nuhteettoman kohtelias," puolusteli innokkaasti aliluutnantti itseään.
"Hyvä on. Älähän kiivastu. Mikäli minä ymmärsin, ei tyttö pitänyt kohteliaisuuksista. Minä vain ajattelin, että sinä vähän hienostelit sitä tyttöä. Tiedäthän, että me olemme nyt virkatoimissa."
"Kyllä, kyllä. En unohda sitä koskaan. Kylmän kohtelias, ei muuta."
Molemmat naurahtivat puheelleen. Ja kun uni ei tuntunut vielä tulevan, alkoivat he rinnakkain mitellä parveketta. Kuu pujahti esille puiden takaa ja sai virran äkkiä hopeisena hohtelemaan. Metsä tuli esille synkästä pimeästä ja reunusti jylhän ja miettivän näköisenä kimaltelevaa vettä. Tuuli vaimeni. Ei tuntunut henkäystäkään ilmassa.
Merimiesten tavoin upseerit astelivat samaa jalkaa edes takaisin vaihtamatta sanaakaan. Irtonaiset lankut natisivat säännöllisin väliajoin heidän kävellessään, ja tuo natina tuntui vastenmielisen kireältä yön hiljaisuudessa. Kun he taas kerran olivat juuri pyörähtämässä ympäri, seisahtui nuorempi upseeri, jotakin kuuntelemaan.
"Kuulitko?" hän kysyi.
"En!" vastasi toinen. "Mitä sitten?"