Almayeriä värisytti, kun hän yritti puhua. Ja taas näytti hän epävarmoin ottein koettavan irroittaa kurkkuaan näkymättömän käden kuristuksesta. Hänen verestävät silmänsä harhailivat ilmeettömästä vieraasta toiseen.
"Tuolla!" sanoi hän viimein. "Oletteko kaikki koolla? Hän on vaarallinen mies."
Almayer kiskasi kovasti peitteestä, niin että ruumis vyöryi jäykkänä lankuilta ja pudota jymähti perin avuttoman näköisenä hänen jalkojensa juureen.
"Kylmä on, ihan kylmä," virkkoi Almayer ja katseli ilottomasti hymyillen ympärilleen. "Suru ei tässä auta. Ettekä te voi liioin häntä hirttää, niinkuin huomaatte, hyvät herrat," lisäsi hän vakavasti. "Miehellä ei ole päätä eikä juuri kaulaakaan."
Viimeinenkin auringon säde hävisi äkkiä puiden latvoista, virta peittyi samassa pimeään, ja yön hiljaisuudessa tuntui virtaavan veden solina ikäänkuin täyttävän maahan laskeutuvien tummien varjojen rajattoman avaruuden.
"Tässä nyt on Dain," puheli Almayer edelleen ympärillään seisovalle vaikenevalle joukolle. "Ja nyt minä olen pitänyt sanani. Ensin perustin toivoni yhteen, sitten toiseen, ja tässä on viimeinenkin toivoni kipinä sammunut. Nyt ei minulla ole mitään jäljellä. Te luulette, että tässä on vain yksi mies menettänyt henkensä? Te erehdytte. Voin vakuuttaa teille, että minä olen menettänyt henkeni vielä paljon täydellisemmin kuin tuo. Miksi ette hirtä minua?" ehdotteli hän yht'äkkiä sävyisästi kääntyen luutnantin puoleen. "Minä vakuutan teille, että silloin tekisitte ainoastaan muo — muodollisen erehdyksen."
Viimeiset sanansa hän mumisi itsekseen ja alkoi hoippuen tallustella taloansa kohden. "Pois tieltä," jyrähti hän Alille, joka arasti läheni häntä ja tarjosi hänelle apuaan. Kaukaa seurasivat ryhmittäin seisoskelevat säikähtyneet miehet ja naiset hänen haparoivaa kulkuaan. Hän kiskoi itsensä portaiden kaidepuusta parvekkeelle ja onnistui pääsemään käsiksi erääseen tuoliin, johon hän raskaasti pudota lysähti. Almayer istui hetken aikaa huohottaen ponnistuksesta ja vihasta, ja hänen katseensa etsi harhaillen Ninaa. Sitten hän teki uhkaavan liikkeen pihalle päin, mistä hän oli kuullut Babalatchin äänen, ja potkasi kumoon pöydän. Astiat särkyivät kovasti kilahdellen pieniksi siruiksi. Almayer murahteli äkäisesti. Mutta pianpa painui hänen päänsä rinnalle, silmät sulkeutuivat ja huokaisten syvään hän vaipui unen helmoihin.
Sinä yönä näki Sambirin rauhallinen, kukoistava siirtola ensi kerran olemassaolonsa aikana tulien loistavan "Almayerin tuulentuvilta". Ne tulivat laivalyhdyistä, jotka merimiehet olivat ripustaneet parvekkeen edustalle. Siellä nuo kaksi upseeria pitivät oikeuden istuntoa, he tahtoivat näet päästä selville sen kertomuksen todenmukaisuudesta, jonka Babalatchi heille oli esittänyt. Babalatchi oli taas kunniansa kukkuloilla. Hän puhui kaunopuheisesti ja vakuuttavasti vedoten taivasta ja maata todistamaan väitteensä tosiksi. Oli muitakin todistajia. Mahmat Banjeria ja useita muita kuulusteltiin ankarasti, niin että istunto venyi ikävystyttävän pitkälle yöhön. Lähettiläs pantiin kutsumaan Abdullaa paikalle. Tämä kieltäytyi kuitenkin tulemasta vedoten kunnioitettavan korkeaan ikäänsä, mutta lähetti sensijaan Reshidin. Mahmatin täytyi näyttää nilkkakoristetta, ja hänen täytyi katsella mielessään raivo ja pettymys, mitenkä luutnantti pisti sen taskuunsa. Sen piti olla yhtenä Dainin kuoleman todistuskappaleena, joka lähetettäisiin perille lähetystön laatiman virallisen selostuksen mukana. Babalatchin sormus takavarikoitiin niinikään yllämainitusta syystä, mutta kaikki kokenut valtiomies oli osannut alistua tähän heti ensi hetkestä. Hän ei tahtonut kantaa kaunaa, niin kauan kuin voi olla vakuutettu, että valkoiset miehet uskoivat hänen väitteensä tosiksi. Hän aprikoi vielä vakavasti tuota kysymystä, kun hän oikeudenkäynnin loputtua viimeisten mukana poistui paikalta. Hän ei ollut asiasta ihan varma. Mutta jospa nuo olisivat hyvässä uskossa vain ensi yönkin, niin toimittaisi hän Dainin kauaksi heidän ulottuviltaan ja olisi silloin itsekin turvissa. Babalatchi asteli nopeasti poispäin vilkuillen tämän tästä yli olkansa, hän näet pelkäsi, että joku häntä seuraisi. Mutta hän ei kuullut eikä nähnyt mitään epäillyttävää.
"Kello on jo kymmenen," sanoi luutnantti vilkaisten haukotellen kelloansa. "Kapteenilta saan vielä kohteliaita huomautuksia, kun tullaan laivalle takaisin. Kyllä tämä on vihdoin viimeistä hommaa."
"Luuletko, että niiden jutuissa on jotain perää?" kysäsi nuorempi upseeri.