"Hyvä on! Emme ole kumpaakaan," sanoi upseeri kärsimättömästi. "Anna nyt meille tuo ystäväsi."
"Mitä te minusta oikeastaan luulette?" kysyi Almayer hurjana.
"Sinä olet humalassa, mutta et niin pahasti että et tietäisi, mitä teet. Jo riittää tämä ilveily," sanoi upseeri tiukasti, "tai minä panen sinut kotiarestiin."
"Arestiin!" toisti Almayer rähähtäen nauramaan. "Hah hah, haa! Vai arestiin! Totta tosiaan! Minä olen kaksikymmentä vuotta koettanut päästä erilleen tästä kirotusta paikasta, mutta en ole päässyt. Kuulehan, mies! En ole päässyt enkä milloinkaan pääse! En milloinkaan!"
Hänen puheensa loppui nyyhkytykseen ja hän laskeutui horjuen portaita alas. Kun hän oli päässyt pihalle tuli luutnantti hänen luokseen ja tarttui hänen käsivarteensa. Aliluutnantti ja Babalatchi seurasivat kintereillä.
"Kas niin, Almayer," sanoi upseeri rohkaisevasti "Minne sinä nyt menet?
Siellä on pelkkiä lankkuja Tänne päin," lisäsi hän ravistaen kepeästi
Almayeriä. "Tarvitsemmeko me veneitä?"
"Ette tarvitse," vastasi Almayer myrkyllisesti. "Te tarvitsette hautaa."
"Mitä? Taas hurjana! Koeta jo puhua järkeä."
"Hautaa!" korjasi Almayer ja koetti rimpuilla itsensä irti. "Kaivakaa kuoppa maahan. Ymmärrättekö? Olette varmaankin humalassa. Päästä minut irti! Päästä irti! Uskohan jo minua!"
Almayer riuhtasihe irti upseerin käsistä ja astui lankkujen luo, joilla ruumis valkoisen peitteensä alla lepäsi. Sitten hän pyörähti äkkiä ympäri ja näki vastassaan vieraansa, jotka seisoivat perin jännitettyinä puoliympyrässä pihalla. Aurinko teki nopeasti laskuaan, talosta ja puista lankesi pitkiä varjoja pihamaalle, mutta valo viivähti vielä virralla, jonka keskikohdalla ajopuut liukuivat ohi. Ne eroitti nyt hyvin selvästi ja ne näyttivät mustilta auringon vaaleanpunaisessa hohteessa. Virran itäisellä rannalla puitten rungot peittyivät jo hämärään, mutta niitten korkeimmat oksat huojuivat vielä hiljalleen häviävässä auringon valossa. Raskaalta ja kylmältä tuntui ilma, jota iltatuuli kevyin henkäyksin toi yli virran.