"Miksi sinä olet niin vihainen ja tahdot kostaa minulle?"
Nina lähti astumaan taloa kohti. Mrs. Almayer iskeytyi häneen kiinni ja koetti kiskoa häntä takaisin.
"Seis! Sinä et mene!" kivahti äiti huohottaen.
Nina työnsi kärsimättömästi äitinsä syrjään ja kääri ylös hameensa voidakseen juosta sitä paremmin. Mutta Mrs. Almayer pujahti hänen eteensä, pyörähti ympäri ja seisoi nyt tyttärensä edessä käsivarret ojennettuina.
"Jos sinä astut vielä askeleenkin," sanoi hän hengittäen kiivaasti, "niin minä huudan. Näetkö sinä nuo tulet tuolla suuressa talossa? Siellä istuu kaksi valkoista miestä vihoissaan siitä, että eivät saa nähdä sen miehen verta, jota sinä rakastat. Ja noissa pimeissä taloissa," jatkoi hän rauhallisemmin viitaten siirtolaan päin, "minun huutoni voisi herättää valveille miehiä, jotka voisivat johtaa valkoisten käärmeiden sotamiehet sen luo, joka juuri sinua odottaa."
Äiti ei voinut nähdä tyttärensä kasvoja, mutta hänen edessään seisoi yön pimeässä valkoinen nainen vaijeten ja epäröiden. Mrs. Almayer käytti tilaisuutta hyväkseen.
"Unohda jo entinen elämäsi! Unohda!" pyyteli hän rukoillen. "Unohda, että olet nähnyt valkoisia kasvoja. Unohda heidän puheensa. Unohda heidän ajatustapansa. He puhuvat valheita. Ja he suunnittelevat valheita, siksi että he halveksivat meitä, jotka olemme heitä paremmat, mutta heikommat. Unohda heidän ystävyytensä ja ylenkatseensa. Unohda heidän lukuisat jumalansa. Miksi sinä, tyttö, tahtoisit muistella menneitä päiviä, kun omanasi on soturi ja päällikkö, joka on aina valmis uhraamaan monta ihmishenkeä ja omansakin — sinun vähimmästäkin hymystäsi?"
Puhuessaan hän työnsi varovasti tytärtään kanootteja kohden kätkien oman pelkonsa, levottomuutensa ja epäilyksensä hurjaan sanatulvaan, niin että Nina ei ennättänyt mitään miettiä, vielä vähemmin vastustella, vaikka olisi tahtonutkin. Mutta oikeastaan hän ei enää tahtonutkaan. Vaikka hänet äkkiä oli vallannutkin halu nähdä vielä kerran isänsä kasvot, niin ei hän sydämensä sisimmässä sittenkään tuntenut kylliksi voimakkaita tunteita isäänsä kohtaan. Häntä eivät vaivanneet minkäänlaiset epäillykset eikä omantunnon tuskat, nyt kun hän äkkiä jätti oman onnensa nojaan tuon miehen, jonka tunteita hän ei koskaan ollut ymmärtänyt eikä edes voinut nähdä. Mutta hän tunsi vain, mitenkä hän vaistomaisesti oli riippuvainen entisestä elämästään, entisistä tavoistaan ja entisestä ympäristöstään. Hänen povessaan piili, niinkuin jokaisessa ihmispovessa, lopullisen ratkaisun pelko, tuo pelko, joka pidättää meidät niin monesta urostyöstä ja niin monesta rikoksestakin. Vuosikausia hän oli elänyt vaikeassa välikädessä äitinsä ja isänsä parissa. Edellinen oli ollut niin voimakas kaikessa heikkoudessaan, jälkimäinen niin heikko juuri silloin, kun hän olisi voinut osoittaa voimaansa. Näiden kahden niin erilaisen ja vastakkaisen olennon parissa hän oli elänyt itseensä sulkeutuneena. Hän oli ihmetellyt ja vihannut oman kohtalonsa kovuutta. Hänestä oli tuntunut niin järjettömältä ja nöyryyttävältä, että hänet oli viskattu elämään moisessa siirtolassa ja oli saanut vain sivusta katsella ajan rattaan huimaa pyörinää. Ei ollut hänellä toiveita, ei haluja, ei päämäärää, jotka olisivat antaneet hänen elämälleen sen verran sisältöä, että hän olisi jaksanut kestää yhä lisääntyvää veltostumistaan. Hän ei ollut suuresti uskonut isänsä unelmiin eikä liioin lämmöllä niitä ajatellut. Mutta hänen äitinsä hurjat kiihkoilut olivat herättäneet hänen povessaan vastakaikua, jossain hänen epätoivoisen sydämensä sisimmässä sopukassa. Ja hän oli elänyt taukoamatta omien unelmiensa ilmakehässä, aivan kuin vanki haaveilee vapaudesta vankikoppinsa seinien sisässä. Mutta Dainissä hän oli löytänyt tien vapauteen noudattamalla vasta heränneitä vaistojaan. Ja hänet oli vallannut yllättävä riemun tunne joka kerran, kun hän ajatteli, mitenkä hän Dainin silmistä oli nähnyt vastaukset kaikkiin sydämensä kysymyksiin. Nyt hän ymmärsi elämisen perussyyt ja sen päämäärän. Ja paljastettuaan riemulla tuon salaisuuden hän viskasi halveksuen taakseen koko menneisyytensä ja sen mukana surunvoittoiset ajatuksensa, katkerat tunteensa ja vähäiset halunsa, jotka vähitellen olivat kuolleet tultuaan kosketuksiin hänen nykyisen, kiihkeän tunnemaailmansa kanssa.
Mrs. Almayer irroitti Ninan oman kanootin kiinneköyden ja oikaistuaan itsensä suoraksi katseli köysi kädessä tytärtään.
"Lähde sukkelaan liikkeelle, niin kauan kuin virta on pimeässä, eikä kukaan ole vielä noussut. Minä pelkään Abdullan orjia. Ne vintiöt kuljeskelevat usein öisin, voivat nähdä sinut ja ruveta sinua seuraamaan. Kanootissa on kaksi melaa."