"Luullakseni he nukkuvat parhaillaan. Kunpa eivät milloinkaan heräisi!" huudahti Babalatchi tulisesti "Voi voi! Kyllä ne ovat aika paholaisia. Pitivät sellaista suukopua ja menoa tuosta ruumiista. Niiden päällikkö uhkasi minua kahdesti kädellään ja sanoi, että hän antaisi hirttää minut puuhun. Hirttää minut puuhun! Minut!" toisti hän lyöden voimakkaasti rintaansa.
Mrs. Almayer naurahti ivallisesti.
"Ja sinä kumartelit hänelle ja rukoilit armoa. Aseelliset miehet menettelivät toisin minun nuoruudessani".
"Ja missä ovat nyt ne nuoruutesi miehet? Sinä hullu nainen!" kivahti Babalatchi äkäisesti. "Hollantilaiset ovat ne surmanneet. Entäs sitä! Mutta minä tahdon elää voidakseni vetää noita murhaajia nenästä. Oikea mies tietää, milloin on tapeltava ja milloin on syötettävä toiselle rauhoittavia valeita. Sinäkin tietäisit sen, jos et olisi nainen."
Mutta Mrs. Almayer ei näyttänyt kuuntelevan Babalatchia. Ruumis kumarassa ja käsivarret ojennettuina hän näytti tarkkaavan jotain ääntä, joka kuului suojuksen takaa.
"Kummallisia ääniä," kuiskasi hän hyvin hätääntyneenä. "Minä kuulin äsken ilmasta surunvoittoista huokailua ja itkua. Tuolta rannasta päin. Ja nyt minä taas kuulin — —"
"Mistä?" kysyi Babalatchi muuttunut sävy äänessä. "Mitä sinä kuulit?"
"Tästä läheltä. Tuntui ihan kuin olisi huokaistu syvään. Kunpa olisin polttanut sen verhon ja siroitellut tuhkan ruumiille, ennenkuin se haudattiin".
"Hyväpä tuo olisi ollut," myönteli Babalatchi. "Mutta valkoiset miehet antoivat viskata hänet heti maakuoppaan. Tiedäthän muuten, että hän sai virralla surmansa," lisäsi Babalatchi herttaisesti. "Hänen henkensä voi ehkä tervehtiä veden kulkijoita, mutta jättänee maan eläjät rauhaan".
Mrs. Almayer, joka oli kurkotellut kaulaansa voidakseen paremmin nähdä suojuksen nurkan taa, vetäsi takaisin päänsä.