"En tiedä vähintäkään siitä, mitä sanoit. Mistä on kysymys? Kerrohan uudestaan, jos tahdot, että minä sen tietäisin."
Almayer otti tyttöä olkapäästä kiinni. Taminah antoi vastustelematta viedä itsensä parvekkeen ulkosivulle, missä oli paras valaistus. Mutta hän väänteli koko ajan käsiään ja näytti niin murheen murtamalta, että Almayer alkoi hätääntyä.
"Puhu," sanoi Almayer. "Sinä pidit sellaista melua, että kuolleetkin olisivat voineet herätä. Ja kuitenkaan ei tullut yhtään elävääkään olentoa," mumisi hän levottoman näköisenä. "Oletko sinä mykkä? Puhu!" käski hän uudelleen.
Taminah taisteli sydämessään lyhyen taistelun. Mutta sitten tuli hänen vapisevilta huuliltaan sanoja tulvinaan. Ja hän kertoi Almayerille Ninan rakkauden tarinasta ja omasta mustasukkaisuudestaan. Välistä Almayer katseli Taminahiin vihaisesti ja käski tämän vaijeta. Mutta hän ei voinut tukkia tytön vuolasta sanatulvaa. Se näytti hänestä muodostuvan kuumaksi virraksi, joka pyöri hänen jaloissaan, kohosi kuohuvaksi aallokoksi hänen ympärilleen, nousi yhä korkeammalle, peitti hänen sydämensä, poltti hänen huuliaan kuin sulava lyijy, verhosi hänen katseensa kärventävään höyryyn, kunnes vihdoin yhtyi hänen päänsä yllä surmaten hänet armotta. Ja kun Taminah kertoi, mitenkä puhe Dainin kuolemasta, joka koko onnettomuuspäivän oli pitänyt Almayerin murheen murtamana, oli ollut pelkkää petosta, niin tuijotti Almayer villin näköisenä tyttöön ja sai tämän hetkeksi ymmälle. Mutta pian kääntyi Almayer poispäin, hänen katseensa menetti ilmeensä suuntautuen tylsänä kauaksi yli virran. Niin, tuossa oli tuo tuttu virta! Hänen vanha ystävänsä ja hänen vanha vihamiehensä! Aina se puhui samaa kieltä soljuessaan vuodesta vuoteen hänen ohitsensa. Milloin toi se myötä-, milloin vastoinkäymistä. Milloin onnea, milloin onnettomuutta. Mutta muuttumattomana pysyi sen pinta välkkeineen ja huimaavine pyörteineen. Vuosikausia hän oli kuunnellut sen välinpitämätöntä, rauhoittavaa solinaa. Ja monasti se oli herättänyt hänen povessaan toivoa, voitonriemua ja rohkeutta. Niin kauan se oli kuiskinut hänelle lohdutuksen sanoja, jotka puhuivat hänelle tulevista onnen päivistä. Ja nyt kuunteli hän tuon solinan säestyksellä sydämensä hitaita, tuskallisia lyöntejä. Tarkkaavasti hän niitä kuunteli ihmetellen niitten säännöllisyyttä. Vaistomaisesti hän alkoi laskea sydämensä lyöntejä. Yksi, kaksi, kolme. Mitäpä niitä laskea! Seuraavalla lyönnillä sen toiminnan täytyisi tauota. Ei yksikään sydän jaksaisi kestää niin paljon ja lyödä kuitenkin tasaisesti yhä edelleen. Pian täytyi tauota noitten säännöllisten lyöntien, jotka kaikuivat hänen korvissaan kuin verhotun vasaran pehmeät iskut. Ja kuitenkin löi sydän parka herkeämättä ja säälittä. Ei yksikään ihminen voisi tätä enää kestää. Ja tämäkö sitten on viimeinen kärsimys? Vai sitä seuraavako? Vai koska tulee viimeinen? Voi Jumalani! Koska? Itsetiedottomasti hän painoi kädellään niin raskaasti tytön olkapäähän, että tämä lausui kertomuksensa viimeiset sanat hänen jalkojensa juuressa tuntien sydämessään tuskaa, häpeätä ja vihaa. Eikö hänen kostotuumansa onnistuisikaan? Tuo valkoinen mies oli tunteeton kuin kivi. Liian myöhään hän oli tullut! Liian myöhään!
"Ja sinä näit Ninan menevän?" kajahti Taminahin pään yli Almayerin karkea ääni.
"Johan minä sen sanoin sinulle!" huudahti Taminah nyyhkyttäen ja koetti varovasti irtautua Almayerin käsistä. "Johan minä sanoin sinulle, että minä näin noita-akan työntävän hänen kanoottinsa vesille! Minä olin piiloutunut ruohikkoon ja kuulin kaikki, mitä he puhuivat. Hän, jota me tavallisesti sanomme valkoiseksi neidiksi, tahtoi palata katsomaan sinun kasvojasi, mutta noita-akka kielsi häntä, ja — —"
Taminah laskeutui kyynärpäittensä varaan, ja raskas käsi painoi hänet ihan mykkyrään. Mutta halveksien kohotti hän katseensa Almayeriin.
"Ja neiti totteli," parkaisi Taminah äänellä, joka ilmaisi ivaa ja tuskaa. "Päästä minut irti, tuan. Miksi sinä olet minulle vihainen? Lähde jo kiireesti purkamaan vihasi tuolle petolliselle naiselle, muuten tulet liian myöhän".
Almayer kiskoi tytön pystyyn ja katsoi häntä silmiin. Taminah rimpuili vastaan ja vältteli Almayerin hurjaa katsetta kääntäen päänsä toisaalle.
"Kuka lähetti sinut tänne minua kiusaamaan?" tiuskasi Almayer vihaisesti. "Minä en usko sinua. Sinä valehtelet".