Almayer oikaisi äkkiä kätensä ja viskasi tytön poikki parvekkeen oven suuhun. Tämä makasi siinä liikkumatta ja ääneti, aivan kuin olisi heittänyt henkensä Almayerin käsissä. Näkyi vain musta mykkyrä. Se oli eloton ja äänetön.
"Oi sinua, Nina!" huudahti Almayer kuiskaten. Ja hänen äänessään väreili kärsineen ihmisen hellää moitetta ja rakkautta. "Voi, Nina! Minä en voi sitä uskoa."
Heikko tuulenhenkäys tuli virralta ja kulki yli pihan. Se sai ruohon aaltoilemaan, nousi parvekkeelle ja kosketteli Almayerin otsaa vilvoittaen ja herttaisesti hyväillen sitä. Naistenkammion oviverho pullistui tuulessa, mutta painui heti ihmeen avuttoman näköisenä entiselleen. Almayer tuijotti lepattavaan verhoon.
"Nina!" huusi Almayer. "Missä sinä olet, Nina?"
Tuuli työntyi valittaen ulos tyhjästä talosta. Hiljaisuus vallitsi.
Almayer kätki kasvonsa käsiin, ikäänkuin olisi tahtonut päästä näkemästä jotakin vastenmielistä näkyä. Ja kun hän, kuultuaan jalkojen sipsutusta, otti kädet silmiltään, oli musta mykkyrä oven suusta hävinnyt.
YHDESTOISTA LUKU.
Kuu paistoi kirkkaasti vainiolle, missä riisioras tasapäisenä seisoi. Keskellä neliön muotoista valojuovaa kohosi ilmoille pieni piilomaja korkeitten patsaittensa nenässä. Majan lähellä oleva risukasa ja nuotion hehkuva hiillos, jonka ääressä lojui mies, näyttivät hyvin pieniltä. Ne ikäänkuin hävisivät maasta heijastuvaan vaaleanviheriään valoon. Tässä petollisessa valaistuksessa näytti uutisviljelys ulottuvan hyvinkin kauaksi. Suuret puut, jotka lukemattomat, toisiinsa sekaantuneet, köynnöskasvit sitoivat monenmoisilla siteillä eroittamattomasti yhteen, katselivat kolmelta taholta edessään rehoittavaa, nuorta elämää. Ne katselivat kuin kohtaloonsa synkkinä alistuneet jättiläät, jotka eivät enää luota omaan voimaansa. Ja keskellä näitä puujättiläisiä luikertelivat nuo armottomat ryöstäjät. Ne iskeytyivät köyden tapaisissa kiemuroissa puitten vankkoihin runkoihin, kulkivat puusta puuhun, riippuivat okaisina köynnöksinä alemmista oksista, lähettivät hennot terttunsa etsimään korkealta pienimpiäkin latvaoksia ja tuottivat näin surman uhreilleen, ilakoiden hillittömästi hiljaisesta hävitystyöstään.
Vainion neljännellä puolella, pitkin sen Pantain haarajoen rantaa, josta oli ainoa pääsy uutisviljelykselle, näkyi tumma rivi nuoria puita, pensaita ja tiheätä viidakkoa. Ainoastaan pieni aukko oli eräässä kohden havaittavissa. Tästä aukosta lähti kaita polku, joka kulki joen rannasta ruohopeittoiselle majalle. Majassa oleskelivat tavallisesti öiseen aikaan vartiat, joitten tehtävänä oli suojella kypsyvää viljaa villisioilta. Polku päättyi majaa kannattavien patsaiden juurella olevaan kehänmuotoiseen paikkaan, jossa oli runsaasti tuhkaa ja palaneita puunpalasia. Keskellä tätä aukeata paikkaa lojui Dain himmeän tulen ääressä.
Hän kääntyi kärsimättömästi huokaisten toiselle kyljelleen, painoi päänsä taivutetulle käsivarrelleen ja makaili siinä rauhallisesti, kasvot kohti sammuvaa tulta. Kekäleet hehkuivat punaisina pienessä kehässä, valaisten kirkkaasti hänen tuijottavia silmiään. Ja joka kerta, kun hän hengitti tavallista syvempään, lehahti tulen jättämä hieno, valkoinen tuhkapilvi kevyesti hänen avonaisten huultensa eteen ja kiiteli tanssien kuumasta hehkusta kuun valojuoviin, jotka niin runsaina laskeutuivat Bulangin riisipellolle. Hänen ruumiinsa oli väsynyt viime päivien ponnistuksista, ja hänen mielensä oli vielä väsyneempi siitä jännityksestä, jolla hän ypöyksin sai odottaa kohtalonsa ratkaisua. Ei hän ollut milloinkaan tuntenut itseään näin avuttomaksi. Hän oli kuullut hinaajasta ammutut kanuunan laukaukset ja hän tiesi, että hänen henkensä oli epäluotettavissa käsissä ja että hänen vihamiehensä olivat hyvin lähellä. Aamupäivällä, jolloin tunnit niin hitaasti olivat kuluneet, oli hän kuljeskellut metsän reunassa ja tähystellyt levottomana metsäpuroa, pensaikossa lymyillen. Sieltä hän aavisti vaaran tulevan. Hän ei peljännyt kuolemaa, mutta janosi kuitenkin kiihkeästi elämää, sillä elämä antaisi hänelle Ninan. Nina oli luvannut tulla hänen luokseen, seurata häntä ja jakaa hänen kanssaan hyvät ja pahat päivät. Ninan rinnalla hän kestäisi pahat päivät, mutta ilman Ninaa ei elämän loistolla ja ilolla olisi mitään arvoa. Istua kyyhöttäen varjoisassa piilopaikassaan Dain sulki silmänsä ja koetti loihtia henkensä nähtäväksi sen valkoisen olennon suloisen, lumoavan kuvan, joka antoi hänen elämälleen sen ainoan todellisen sisällön. Silmät ummessa, hampaat lujasti yhteen puristettuina Dain pinnisti intohimoisen tahdonvoimansa äärimmilleen pidättääkseen mahdollisimman kauan tuon korkeinta nautintoa lupaavan näyn. Mutta turhaan! Ja hänen mielensä murtui, kun Ninan hahmo vähitellen hävisi ja sijalle tuli aivan toisenlainen näky — asestettuja miehiä, vihaisia kasvoja ja läikkyviä aseita. Hän oli jo kuulevinaan vihamiestensä hurjia riemunhuutoja, kun he löysivät hänet piilopaikastaan. Monasti Dain säikähti vilkasta mielikuvitustaan, aukaisi silmänsä, syöksähti pahimpaan päivänpaisteeseen ja alkoi taas harhailla ympäri riisivainiota. Kun hän väsyneenä laahusteli metsän reunassa, vilkaisi hän tuon tuostakin sen tummiin varjoihin, jotka niin houkuttelivat petollisen vilpoiseen helmaansa, mutta samalla lohduttoman synkkinä karkoittivat luotaan. Siellä lepäsivät maatuneina ja mädänneinä lukemattomat puusukupolvet. Siellä seistä törröttivät surren niiden nykyiset jälkeläiset, tummanviheriässä lehtipuvussaan. Mahtavan suurina, mutta avuttomina, ne odottivat vuoroaan. Ainoastaan loiset näyttivät todella elävän pyrkien itsepäisen voimakkaasti ylöspäin kohti ilmaa ja auringon paistetta. Ne ottivat ravintonsa arkailematta sekä kuolleista että kuolevista peittäen uhrinsa punaisilla ja sinisillä kukillaan, jotka korskean näköisinä kimaltelivat kirjavissa ryhmissä häiriten ärsyttävän räikeillä väreillään kuolemaan tuomittujen puitten juhlallista sopusointua.