Joku voisi tuolla piilleksiä, ajatteli Dain lähestyessään erästä paikkaa, missä köynnöskasveja oli revitty ja hakattu, niin että metsään muodostui holvikäytävän tapainen aukko. Siitä voi ehkä alkaa polku. Kun Dain kumartui tarkemmin katsomaan tätä aukkoa, kuuli hän vihaista röhkinää ja samassa mennä rytisti joukko villisikoja viidakkoon. Kostean maan ja mätänevien lehtien kitkerä haju takertui hänen kurkkuunsa, ja hän hypähti säikähtäen taaksepäin, kuin olisi kuoleman henkäys hänet saastuttanut. Ilmakin tuntui siellä kuolleelta, niin raskaalta ja tympeältä. Lukemattomien vuosisatojen mätä oli sen myrkyttänyt. Dain jatkoi hoippuen harhailuaan. Hänet pani liikkeelle kiihkeä levottomuus, joka uuvutti häntä, mutta samalla sai hänet ihan kauhuihinsa, joka kerta kun hänelle vain välähtikin mieleen olla paikoillaan ja levätä. Pitikö hänen elää kuin villin, joka piileksii metsissä ja saa kukaties siellä surmansakin — tuolla pimeässä, jossa ei edes voinut hengittää? Ei toki. Hän tahtoi odottaa vihamiehiään kirkkaassa päivänpaisteessa, missä hän voi nähdä taivaan ja tuntea tuulen henkäyksen. Hän tiesi, mitenkä malaijilaisen päällikön tuli kuolla. Hurja, epätoivoinen raivo, tuo omituinen malaijilaisen rodun piirre, valtasi hänet, ja hän tuijotti villisti poikki riisivainion joen varrella olevan viidakon aukeamaan. Tuolta he tulisivat. Mielikuvituksensa silmillä hän jo näki heidät. Hän näki parrakkaat kasvot, upseerien valkoiset virkapuvut ja häneen suunnattujen pyssynpiippujen läikkeen. Mitä merkitsi parhaimmankin soturin urheus, kun nenän edessä oli tuliluikku, vaikkapa sitten orjankin käsissä? Mutta hänpä astelisi heitä vastaan hymysuin ja ojennetuin käsin osoittaakseen alistuvaisuuttaan, kunnes olisi aivan lähellä heitä. Hän puhuisi heille ystävän sanoja ja menisi yhä lähemmäksi ja lähemmäksi, niin että he voisivat jo koskettaa häntä käsillään ja ojentaa vain niitä vangitakseen hänet. Silloin olisi hänen hetkensä tullut. Kiljaisten hän hyppäisi heidän joukkoonsa tikari kädessä, iskisi kuolon iskuja vasemmalle ja oikealle ja kuolisi viimein itse. Vihamiestensä huudot kaikuisivat hänen korvissaan, ja heidän lämmin verensä nousisi suihkuna ilmaan hänen silmiensä edessä.
Kiihkossaan hän meni niin pitkälle, että sieppasi uumaverhoonsa kätketyn tikarin, syöksähti eteenpäin vetäisten pitkään henkeä keuhkoihinsa, iski tyhjään ilmaan ja kaatui lopulta suulleen maahan. Hän makasi siinä typertyneenä tointuen äkkiä haltioituneesta tilastaan, ja hän ajatteli, että vaikkapa hän saisikin kuolla noin kunniakkaasti, niin pitäisi sen tapahtua, ennenkuin hän näkisi Ninan. Se olisi hänelle parasta. Sillä jos hän vielä näkisi kerran Ninan, niin tuntuisi hänestä kuolema liian kaamealta. Hän kauhistui huomatessaan, että hänenkin, rajahin ja voittajien jälkeläisen, täytyi jo epäillä omaa urheuttaan. Hänen elämänhalunsa vaivasi häntä niin, että hän kärsi mitä kauheimpia tunnonvaivoja. Hän ei uskaltanut liikuttaa jäsentäkään. Hän oli menettänyt luottamuksensa omaan itseensä, hän oli menettänyt kaiken miehekkyytensä. Jäljelle jäivät vain kärsimykset, sillä kohtalojen kirjassa on määrätty, että niitten pitää pysyä ruumiissa viimeiseen hengenvetoon asti. Jäipä hänelle vielä pelkokin. Hämärästi hän voi katsella kiihkeän rakkautensa syvyyksiin, nähdä sen voiman ja sen heikkouden. Hänet valtasi pelko.
Hitaasti meni aurinko mailleen. Läntisen rannan metsistä lähtivät varjot liikkeelle. Ne kulkivat yli uutismaan, peittivät viileällä vaipallaan miehen paahtuneet olkapäät ja jatkoivat nopeasti matkaansa yhtyäkseen itäisen rannan varjoihin. Aurinko viivähti hetkisen yläoksien hennoissa lehvissä. Näytti siltä, kuin se ei olisi hennonut jättää viheriässä riisipellossa lojuvaa ystäväänsä. Dainin mieli virkistyi vilpoisessa iltatuulessa. Hän kohoutui istumaan ja silmäili ympärilleen. Aurinko painui nyt nopeasti mailleen. Se näytti olevan häpeissään siitä, että sen hyväilyt huomattiin. Riisivainion, joka koko päivän oli heloittanut päivänpaisteessa, kattoi äkkiä synkkä pimeä. Nuotiotuli tuikki yössä kuin tulisilmä. Dain asteli hitaasti metsäpurolle, riisui yltään risaisen uumaverhonsa, ainoan vaatteensa, ja meni varovasti veteen. Hänellä ei ollut koko päivänä ollut mitään syötävää eikä hän ollut uskaltanut valoisaan aikaan mennä edes virrasta juomaan. Uidessaan nyt ääneti purossa hän hörppi muutamia kulauksia vettä, sen hyväillessä hänen huuliaan. Se virkisti häntä. Ja hänen luottamuksensa itseensä ja muihin oli jo kasvanut, kun hän palasi nuotiolle. Jos Lakamba olisi hänet kavaltanut, niin olisi hänen elämän vaelluksensa loppunut siihen, mietti hän itsekseen. Hän teki suuren tulen, kuivasi sen lämmössä itsensä ja heittäytyi pitkäkseen kekäleitten ääreen. Hän ei voinut nukkua, vaikka hänen jäsenensä tuntuivat kovasti herpautuneilta. Hänen levottomuutensa oli hävinnyt. Tyytyväisenä hän makasi kaikessa rauhassa ja laski ajan kulun tarkkaamalla tähtiä, joita toinen toisensa perästä rajattomat määrät tuli näkyviin metsän yläpuolelle. Pilvettömän taivaan alla kiiteli vienoja tuulenhenkäyksiä, jotka näyttivät lietsovan tähtien tuikkeen yhä kirkkaammaksi ja kirkkaammaksi. Uinaillessaan hän vakuutteli tuon tuostakin itselleen, että Nina tulisi. Ja viimein hiipikin varmuus hänen sydämensä sisimpiin sopukoihin asti. Hän sai täydellisen rauhan. Niin, kunhan aamu taas koittaisi, olisivat he yhdessä suurella sinisellä merellä, elämän merellä, kaukana metsistä, noista manalan maista. Dain hymyili hellästi, ja hiljaa kuului hänen huuliltaan tuossa rauhallisessa ympäristössä Ninan nimi. Tämä sana näytti särkevän hiljaisuuden lumon, sillä kaukana metsäpuron varrella alkoi sammakko kurnuttaa. Se tuntui vastaavan Dainille. Samassa kuului pitkin pensasriviä mudasta äänekästä kurnutusta ja valittelevia huutoja. Dain nauroi sydämellisesti. Ne olivat epäilemättä sammakkojen rakkauden lauluja. Hän tunsi hellyyttä noita olentoja kohtaan ja alkoi kuunnella niitten tarinaa. Dainia miellytti ympärillään oleva elämän vilkkaus.
Mutta kun kuu jo kurkisti esille yli puiden latvojen, niin alkoi hänen mieleensä taas hiipiä entinen kärsimättömyys ja rauhattomuus. Miksi viipyi Nina niin kauan? Oli kylläkin pitkä matka meloa tänne yhdellä ainoalla airolla. Eiväthän nuo hennot kätöset voineet niin taitavasti ja voimakkaasti käsitellä raskasta airoa! Voi, miten hennot ne kädet olivatkaan! Miten pehmeät nuo pikku kämmenet, jotka osasivat niin kevyesti hänen poskiaan hyväillä, että perhosenkin siiven sipaisu olisi jo karkealta tuntunut. Voi niitä kätösiä! Dain antautui koko sydämellään unelmoimaan merkillisestä, salaperäisestä onnestaan. Ja kun hän taas katsahti kuuhun, oli se noussut kämmenen leveyden yli puiden latvojen. Tulisiko Nina? Dain pakoittautui makaamaan hiljaa, vaikka hänet äkkiä oli vallannut hurja halu kimmahtaa pystyyn ja kierrellä rajusti ympäri riisivainiota. Hän käänteleikse kyljeltä toiselle ja lopulta hän makasi seljällään vavisten ponnistuksistaan. Silloinpa hän näki Ninan kasvot tähtien lomassa. Ne katselivat häneen tuolta yläilmoista.
Äkkiä taukosi sammakkojen kurnutus. Dain kohoutui valppaana istumaan, kuin ahdistettu otus ainakin, kuunteli huolestuneena ja kuulikin, mitenkä vesi loiskahti muutaman kerran sammakkojen syöksyessä pää edellä puroon. Hän oli varma siitä, että jokin oli ne yllättänyt, nousi pystyyn ja kuunteli tarkkaavan epäluuloisena. Kuului heikosti jotakin raapinan tapaista ääntä, sitten kumea kolahdus aivan kuin olisi kahta puupalasta isketty yhteen. Joku oli nousemassa maihin! Dain otti kourallisen risuja ja piteli niitä nuotiotulensa yllä hellittämättä katsettaan polusta. Hän odotteli epäröiden ja näki jotakin kimaltelevaa pensaissa. Pian tuli valkoinen hahmo varjoista esille ja näytti ikäänkuin liukuvan häntä kohti kuun valjussa valossa. Hänen sydämensä sykähti rajusti ja taukosi lyömästä, kunnes se äkkiä taas alkoi iskeä niin hurjasti, että hänen koko ruumiinsa vapisi. Hän pudotti risut hehkuville hiilille, ja hänestä tuntui, kuin olisi hän huutanut ilmoille Ninan nimen ja syöksynyt tulijaa vastaan. Mutta todellisuudessa hän ei päästänyt ääntäkään eikä hievahtanut tuumaakaan paikaltaan. Hän seisoi vain ääneti ja liikkumatta kuin pronssista valettu kuvapatsas, kuun valon virratessa yli hänen paljaitten olkapäittensä. Kun Dain seisoi siinä paikoillaan pidätellen rajua hengitystään ja oli tavattomasta riemusta aivan suunnillaan, asteli Nina häntä kohden nopein, päättävin askelin aivan kuin olisi aikonut hypätä alas huimaavasta korkeudesta. Hän kiersi äkkiä molemmat käsivartensa Dainin kaulaan. Sinertävät liekit nuoleksivat kuivia oksia. Ei kuulunut muuta kuin syttyvän tulen räiskettä, kun nuo onnelliset mielenliikutuksesta sanattomina kohtasivat toisensa. Äkkiä leimahtivat kuivat puut palamaan, ja kuuma loimu kohosi heidän päittensä tasalle. Sen valossa näkivät he toistensa silmät.
Kumpikaan heistä ei virkkanut sanaakaan. Dain alkoi tointua hämmennyksestään. Hän tunsi väreitten kohoavan pitkin jäykän ruumiinsa pintaa, hän tunsi, miten ne keskittyivät hänen vapiseville huulilleen. Nina työnsi päänsä taaksepäin ja katsoi pitkään Dainin silmiin. Tuollainen katse on naisen vaarallisimpia aseita. Se hämmentää pahemmin kuin mitä läheisin kosketus. Se on vaarallisempi kuin tikarin isku, sillä se saa sielun irti ruumiista, mutta jättää ruumiin avuttomana elämään intohimojen ja halujen oikullisten myrskyjen ajeltavaksi. Se kietoo pauloihinsa koko ruumiin, tunkeutuu ihmisolemuksen sisimpiin sokkeloihin ja tuottaa sille musertavan tappion ilakoiden hurjasti saamastaan voitosta. Yhtä tehoisa se on metsien ja merten kulkijalle kuin sille, joka vaeltaa talojen ja katujen vaarallisia polkuja. Miehet, jotka ovat tunteneet povessaan tuon katseen herättämän hurjan riemun, muuttuvat hetken lapsiksi — he löytävät paratiisinsa. He unohtavat eilisen, joka toi kärsimyksiä. He eivät huolehdi huomisesta, joka voi tuottaa heille heidän tuhonsa. He tahtovat elää alati tuon katseen lumossa. Se on antautuvan naisen katse.
Dain ymmärsi tuon katseen, lankesi riemusta huudahtaen Ninan jalkojen juureen, aivan kuin olisi hän äkkiä vapautunut näkymättömistä kahleistaan, kätki Ninan polvia syleillen päänsä tämän hameen poimuihin, ja hänen huuliltaan tulvi kiitollisuutta ja rakkautta uhkuvia sanoja. Ei hän ollut milloinkaan tuntenut itseään niin ylpeäksi kuin nyt ollessaan tuon naisen jalkojen juuressa, joka ainakin osaksi kuului hänen vihamiestensä joukkoon. Nina hyväili sormillaan hajamielisesti hänen tukkaansa seisoessaan siinä ajatuksiinsa vaipuneena hänen edessään. Nyt se ihme oli tapahtunut, ajatteli Nina. Hänen äitinsä oli oikeassa. Tuo mies oli hänen orjansa. Luodessaan katseensa maassa polvistuvaan olentoon, hän tunsi suurta hellyyttä tuota miestä kohtaan, jota hän oli tottunut vieläpä ajatuksissaankin — kutsumaan elämän herraksi. Hän kohotti katseensa ja silmäili surullisena eteläistä taivasta, jonka alla kulki heidän elämänsä polku — hänen oman elämänsä ja tuon jalkojen juureen polvistuneen miehen. Ajatteliko Dain parhaillaan, että hän, Nina, oli oleva hänen elämänsä valo? Niin, hän tahtoi olla Dainin elämässä valona ja viisautena. Hän tahtoi olla Dainille suuruuden ja voiman lähteenä. Mutta piilossa muitten miesten katseilta hän tahtoi olla. Ennen kaikkea hän tahtoi olla Dainin ainoan ja ainaisen heikkouden esineenä. Todellisena naisena! Ollen sukunsa jaloimman turhamaisuuden edustaja hänkin, Nina jo suunnitteli, mitenkä hän muovailisi jalkojensa juuressa olevasta savesta jumalan muitten palvottavaksi. Hän oli tyytyväinen nähdessään Dainin tuossa asennossa. Hän oli tyytyväinen tuntiessaan, miten Dain vapisi hänen hentojen sormiensa kevyimmästäkin kosketuksesta. Ja samalla kun hän surunvoittoisesti katseli eteläisen taivaan tähtiä, näytti hieno hymy leikkivän hänen päättäväisillä huulillaan. Kukapa osaisi kuvailla kaikkea sitä, mitä nuotiotulen oikullisessa valossa voi tapahtua? Nina hymyili. Kenties se oli riemun tai tietoisen voiman, kenties hellän säälin tai kenties, rakkauden hymyä.
Nina puheli lempeästi Dainille. Tämä kohosi pystyyn ja laski kätensä Ninan vyötäreille. Hän tiesi hyvin, eitä tyttö oli hänen omansa. Nina painoi päänsä Dainin olkapäätä vasten. Tuon suojelevan käsivarren turvissa hän voi uhmata koko maailmaa. Dain oli hänen omansa hyveineen ja vikoineen. Dainin voima ja rohkeus, pelottomuus ja pelko, Dainin synnynnäinen viisaus ja villi oveluus olivat kaikki hänen. Kun he astuivat yhdessä nuotiotulen punertavasta valosta riisivainiolle virtaavaan hopeahohteeseen, taivutti Dain päänsä yli Ninan kasvojen. Ja kun Ninan hento vartalo painautui Dainiin, niin näki hän, mitenkä läheinen kosketus loihti Dainin katseeseen rajattoman onnentunteen haaveellisen hurman. Heidän ruumiinsa huojuivat samassa tahdissa, kun he astelivat halki hopeasäteikön ympäröivien metsien varjoihin, metsien, jotka juhlallisen liikkumattomina näyttivät vartioivan heidän onneaan. Heidän hahmonsa häipyivät suurten puitten juurella leikkiviin valoihin ja varjoihin. Hellien sanojen sorinaa kuului hetkisen yli aution vainion, mutta sekin hiljeni hiljenemistään ja taukosi lopulta tykkänään. Vaimeneva iltatuuli pani viimeisetkin voimansa liikkeelle pyyhkäisten yli maitten ja mantereitten. Se huokaili kuin suuren surun masentamana. Seurasi syvä hiljaisuus. Maat ja taivaat vaipuivat surunvoittoiseen mietiskelyyn. Ne ihmettelivät ihmislasten sokeata rakkautta.
Onnelliset palasivat hitaasti nuotiolle. Dain valmisti kuivista oksista istuinsijan Ninalle, heittäytyi tämän jalkojen juureen, painoi päänsä tämän syliin ja antautui haaveillen nauttimaan ohi kiitävistä hetkistä. Heidän äänensä vuoroin vilkastuen kiihtyivät, vuoroin heltyen vaimenivat, kun he haastelivat rakkaudestaan ja onnestaan. Nina puheli silloin tällöin, johtaen harvoin, mutta valituin sanoin Dainin ajatuksia. Dain taas antoi onnen hetkiensä kiitää vuolaassa puheen virrassa. Hän puhui, milloin intohimoisesti ja hellästi, milloin arvokkaasti ja uhkaavasti, aina sen tunnesävyn mukaan, jonka Nina hänen povessaan kulloinkin sai heräämään. Dain kuvaili Ninalle syntymäsaartaan, jonka synkkiä metsiä ja liejupohjaisia virtoja harva kuolevainen vielä tunsi. Hän kertoi sen penkeremäisistä pelloista ja kirkasvesisistä, lorisevista puroista, jotka virtasivat mahtavien vuorten rinteiltä laaksoon vilkastuttaen maan elämää ja rehevöittäen sen versovia vesoja. Ja hän kertoi vielä eräästä vuoresta, joka kohotti kiireensä korkealle yli sitä ympäröivien metsien tuntien näin ohi kiitävien pilvienkin salaisuudet. Siellä ylhäällä asui hänen kansansa salaperäinen henki, siellä hänen taloansa suojeleva haltija. Hän kertoi laajoista avaruuksista, joissa hurjat tuulet raivosivat. Vihaisesti nuo puhurit puhuivat korkealla, auringossa helottavien vuorenhuippujen yläpuolella. Hän kertoi esi-isistään, jotka jo vuosisatoja sitten olivat vallanneet hänen hallittavakseen tulevan saaren. Ja kun Nina haltioisaan taivutti päänsä yhä lähemmäksi kertojaa, niin silitteli tämä kevyesti Ninan pitkiä, paksuja palmikoita, ja Dainin valtasi äkkiä halu kertoa ystävälleen merestä, jota hän niin rakasti. Hän kertoi sen taukoamattomasta tarinasta, jota hän jo lapsena oli kuunnellut, ihmetellen sen salattuja sanoja. Kukaan ei ollut vielä niistä päässyt perille. Hän kuvaili sen hurmaavaa kimaltelua ja sen armotonta, oikullista raivoa. Hän kertoi, mitenkä sen pinta alituisesti vaihtelee, mutta sittenkin aina puoleensa vetää. Sen syvyydet sensijaan olivat ikuisesti muuttumattomat, kylmät ja säälimättömät, täynnä tuhotun elämän viisautta. Vielä hän kertoi, mitenkä se piti ihmislapset heidän elämänsä ijän lumonsa orjina ja sitten nielasi heidät kitaansa vähääkään välittämättä heidän palvonnastaan. Se vihasi ihmisiä, kun he pelkäsivät sen salattuja voimia, huolimatta siitä, ellei se milloinkaan niitä kenellekään paljastaisi, ei edes niille, jotka sitä eniten rakastivat. Dainin haastellessa Ninan pää oli painunut yhä alemmaksi ja alemmaksi, kunnes se viimein melkein kosketti Dainin päätä. Ninan tukka oli valahtanut yli Dainin silmien. Hän hengitti Dainin otsaan ja hän oli kietonut käsivartensa tämän vyötäreille. Ei voinut kaksi ihmislasta olla lähempänä toisiaan. Ja kuitenkin Nina pikemmin arvaili kuin ymmärsi Dainin viimeisiä sanoja, jotka tämä ikäänkuin epäröiden päästi kuulumaan huuliltaan. Vähitellen vaikenevaa puhetta seurasi syvä, merkitsevä hiljaisuus. Vihdoin huudahti Dain: "Meri, oi Nina, on kuin naisen sydän".
Nina sulki nopeasti huulensa, suihkasi äkkiä suukon ja vastasi päättävä sävy äänessään.