"Mutta miehille, jotka eivät mitään pelkää, oi sinä elämäni herra, on meri aina uskollinen".
Heidän yläpuolellaan ajelehti tähtien alla tummia, soikeita pilvenhattaroita, jotka muistuttivat suunnattomia hämähäkinverkkoja. Pimentäen taivaan ne ennustivat tulevaa raju-ilmaa. Näkymättömän etäisiltä kukkuloilta alkoi jo kuulua pitkään kestävää ukkosen jylinää, joka vyöryi huipulta huipulle ja häipyi lopulta Pantain metsiin. Dain ja Nina kasahtivat pystyyn. Edellinen silmäili levottomana taivasta.
"Babalatchin pitäisi jo olla täällä," virkkoi hän. "Keskiyö on jo mennyt. Meillä on pitkä matka kuljettavana, ja kiväärin kuula kulkee nopeammin kuin paraskin kanootti".
"Kyllä hän on täällä, ennenkuin kuu on pilvien peitossa," sanoi Nina.
"Kuulin äsken veden loisketta," lisäsi hän. "Kuulitko sinä?"
"Alligaattori", vastasi Dain lyhyesti vilkaisten huolettoman näköisenä metsäpurolle päin. "Kuta pimeämpi yö," jatkoi hän puhettaan, "sitä nopeammin suoritamme matkamme, sillä silloin me voimme kulkea pääjoen virrassa. Mutta jos on vain niinkin valoisaa kuin nyt, täytyy meidän pysytellä pienissä haarajoissa, joissa seisova vesi ei vähääkään edistä kulkuamme".
"Dain!" sanoi Nina äkkiä vakavana. "Ei se ollut alligaattori. Minä kuulin juuri pensaitten rapisevan lähellä maallenousupaikkaa."
"Ei ollut," virkkoi Dain kuunneltuaan hetkisen. "Ei se voi olla Babalatchi, sillä hänen piti tulla sotakanootilla ja aivan arkailematta. Keitä lienevätkin nuo, jotka tulevat, eivät ne ainakaan tahdo ääntä pitää. Sinä kuulit, ja nyt minä jo näenkin," jatkoi hän nopeasti puhettaan. "Siellä on vain yksi mies. Asetu minun taakseni, Nina. Jos hän on ystävä, on hän tervetullut. Mutta jos hän on vihamies, niin saat sinä nähdä hänen heittävän henkensä".
Dain tarttui tikariinsa ja odotteli tuon aavistamattoman vieraan tuloa. Nuotiotuli paloi matalana, pilvenhattarat peittivät myrskyä ennustaen tuon tuostakin kuun, ja niitten kiitävät varjot lankesivat tummina riisivainiolle. Dain ei voinut eroittaa, kuka tulija oli, mutta hän tuli levottomaksi nähdessään, miten päättävästi ja raskain askeIin kookas hahmo asteli polulla. Hän tervehti sitä ja käski seisahtumaan. Mies seisahtuikin vähän matkan päähän. Dain luuli, että se alkaisi puhua, mutta hän kuuli ainoastaan raskasta hengitystä. Kiitävien pilvien välistä virtasi äkkiä valoa vainiolle. Ja ennenkuin taas tuli pimeä, näki Dain, mitenkä miehellä oli kädessä kiiltävä ase iskuvalmiina. Hän kuuli Ninan huudahtavan "isä" ja samassa tuokiossa hän näki tytön pujahtavan hänen ja Almayerin revolverin väliin. Uinailevat metsät toistivat kaikuna Ninan huudon, ja nuo kolme ihmislasta seisoivat ääneti, ikäänkuin odottaen hiljaisuuden palaamista, ennenkuin halusivat ilmaista hetki hetkellä vaihtuvia tunteitaan. Kun Almayer näki Ninan, vaipui hänen kätensä sivulle, ja hän astui askeleen eteenpäin. Dain työnsi hellävaroin tytön syrjään.
"Olenko minä metsänpeto, jonka sinä koetat äkkiä pimeässä surmata, tuan Almayer?" sanoi Dain keskeyttäen pingoittuneen vaitiolon. "Viskaahan vähän risuja tuleen," puhui hän edelleen Ninalle. "Minä pidän sillä aikaa silmällä valkoista ystävääni, ettei sattuisi mitään ikävää itselleni eikä sinulle, sinä iloni ja riemuni!"
Almayer puri hampaitaan ja kohotti uudelleen kättään. Ketterästi hyppäsi Dain hänen rinnalleen. Vain hetken aikaa siinä oteltiin, jolloin revolveri kerran laukesi tuottamatta kuitenkaan vahinkoa. Sitten Dain väänsi Almayerin kädestä aseen. Pyörien se lensi halki ilman ja putosi pensaikkoon. Miehet seisoivat vastakkain hengittäen raskaasti. Elpyneestä tulesta levisi lepattava valokehä, joka valaisi Ninan kauhistuneita kasvoja. Nina katseli ojennetuin käsin miehiä.