"Nyt," kuiskasi Ali terävästi. "Nyt työnnetään vene vesille ja aletaan soutaa pakoon!"
Tuossa tuokiossa oli pieni kanootti virrassa. Voimakkaat airojen vedot saivat sen ihan hyppien kiitämään eteenpäin. Äkkiä kuului virralle vihainen huuto:
"Hän ei olekaan nuotiolla. Hajaantukaa miehet ja etsikää häntä!"
Nyt näkyi riisivainiolta monesta kohden sinertäviä tulia. Ja äkkiä kuului naisen kimakka ääni, joka oli raivon ja tuskan läpitunkema.
"Liian myöhäistä! Voi teitä, te typerät valkoiset miehet! Hän on päässyt käsistämme!"
KAHDESTOISTA LUKU.
"Tuolla on se paikka," sanoi Dain osoittaen melan lappeella pientä saarta, joka oli noin mailin päässä heidän edessään — "tuolla on se paikka, jonne Babalatchi lupasi toimittaa laivasta veneen minua noutamaan auringon korkeimmalla ollessa. Me odotamme siellä veneen tuloa."
Almayer, joka piti perää, nyökäytti ääneti päätään ja käänsi pienellä melan nykäisyllä kanootin keulan Dainin osoittamaan suuntaan.
He olivat juuri jättäneet taakseen Pantai-virran eteläisen suun. Virta näytti suoralta, pitkältä kanavalta, kun se kimallellen lepäsi kahden tuuhean, viheriän rantaäyrään välissä, jotka vähitellen lähenivät toisiaan, kunnes ne viimein kaukana eroittamattomasti sulivat yhteen. Tyventen vesipintojen yli kohoava aurinko osoitti omat tiensä valojuovalla, joka kulki pitkin merenpintaa ja valaisi äkkiä virran leveän vuon. Kas siinä valon ja elämän nopsajalkainen lähetti rantojen tummille metsille! Ja tuolla säteilevällä auringon polulla kulki kanootti suoraan saarta kohti, joka kylpi päivän paisteessa. Saarta ympäröivät keltaiset hiekkarannat kimallellen auringossa kuin kultakiehkura peilityvenen meren teräksenharmaassa pinnassa. Saaren pohjois- ja eteläpuolella pisti merestä esille muitakin pikku saaria, jotka näyttivät niin hymyileviltä vihertävine ja kellertävine väreineen. Pääsaaren rannikolta pisti silmiin mangrove-puiden tumma vyö, joka etelässä päättyi Tanjong Mirrahin punertaviin kallioihin. Ne laskeutuivat jyrkkinä ja varjottomina mereen. Siinä ne väikkyivät aamuauringon kirkkaassa valossa.
Kanootin pohja karahti hiekkaan, kun pieni alus laski maihin. Ali hyppäsi rannalle ja piteli venettä, sillä aikaa kun Dain astui maihin kantaen käsivarsillaan Ninaa, joka oli aivan uupunut viime tapahtumista ja pitkästä yömatkasta. Almayer tuli viimeisenä veneestä ja veti sen Alin kanssa kunnolleen rannalle. Ali, joka oli väsynyt pitkästä soudusta, heittäytyi pitkäkseen kanootin varjoon ja vaipui rentonaan uneen. Almayer istui veneen laidalla ja katseli kädet rinnalla ristissä eteläistä merta.