Laskettuaan Ninan keskellä saarta kasvavien pensaiden varjoon Dain heittäytyi itse tytön viereen ja katseli äänetönnä säälien kyyneleitä, jotka pusertuivat esille Ninan suljettujen silmäluomien alta ja hävisivät hienoon hiekkaan, heidän levätessään maassa kasvot vastakkain. Nuo kyyneleet ja tuo suru olivat Dainista ihan käsittämättömiä ja tekivät hänet levottomaksi. Miksi piti Ninan nyt surra, kun vaara oli ohi? Dain epäili Ninan rakkautta yhtä vähän kuin omaa olemassaoloaan. Mutta kun hän nyt katseli tytön kasvoihin ja tarkkasi tämän kyyneleitä, avonaista suuta ja vieläpä hengitystäkin, niin huomasi hän levottomana, että Ninan mielessä liikkui jotakin hänelle käsittämätöntä. Varmaankin Nina omasi täydellisten olentojen viisauden. Ja hän huokasi. Hän tunsi vaistomaisesti, että heidän välillään oli jotakin näkymätöntä, jotakin, joka estäisi häntä pääsemästä välittömän lähelle Ninaa. Ei mikään halu, ei mikään kaipaus, ei mikään tahdon ponnistus, ei edes pitkä ikä voisi poistaa sitä hämärää aavistusta, että he olivat sittenkin erilaiset. Surumielisenä, mutta samalla perin ylpeänä hän päätteli, että tuo eroavaisuus riippui hänen vaillinaisesta täydellisyydestään. Nina oli hänen, vaikkakin näytteli olevan jostakin toisesta maailmasta. Hänen! Yksin hänen! Hän oli ihan haltioissaan ajatellessaan, mikä kunnia hänen osakseen oli tullut. Mutta sittenkin nuo kyyneleet kiusasivat häntä.
Arasti ja kunnioittaen Dain otti käteensä Ninan tukan kiehkuran ja koetti hellästi — niin kömpelösti kuin se kävikin — kuivata kyyneleitä, jotka värjyivät Ninan silmäripsissä. Palkakseen hän sai hymyn välkähdyksen joka edes siunaamaksi hetkeksi sai Ninan kasvot kirkastumaan. Mutta samassa alkoi taas kyyneleitä vuotaa vielä entistä runsaammin. Dain ei jaksanut sitä enää sietää. Hän nousi ja astui kohti Almayeriä, joka yhä ajatuksiinsa vaipuneena katseli merta. Siitä oli hyvin pitkä aika, kun hän, Almayer, viimeksi oli nähnyt meren, tuon meren joka vie kaikkialle, tuo kaikkea ja ryöstää niin paljon. Hän oli jo melkein unohtanut, miksi hän täällä oli. Mielikuvituksessaan hän voi nähdä koko menneen elämänsä kiitävän ohitseen tuolla tyvenellä, äärettömällä ulapalla joka kimalteli hänen edessään.
Dain laski kätensä Almayerin olalle. Hätkähtäen Almayer heräsi unelmistaan, jotka olivat vieneet hänet ties miten kaukaisille maille. Hän kääntyi, mutta näytti katselevan pikemminkin sitä paikkaa, missä Dain oli kuin itse miestä. Hänen tuijottava katseensa teki Dainin rauhattomaksi.
"Mitä nyt?" virkkoi Almayer.
"Tyttö itkee," sanoi Dain pehmeästi
"Itkeekö? Miksi?" kysyi Almayer välinpitämättömästi.
"Tulin juuri sitä sinulta kysymään. Raneeni hymyilee nähdessään sen miehen, jota hän rakastaa. Mutta nyt itkee valkoinen nainen. Ja sinä ehkä tiedät, miksi?"
Almayer kohautti olkapäitään ja kääntyi taas katselemaan merta.
"Mene, tuan Putih!" pyyteli Dain. "Mene häntä lohduttamaan. Hänen kyyneleensä peloittavat minua enemmän kuin jumalien viha."
"Niinkö peloittavat? Vielä sinä saat niitä monasti katsella. Hän sanoi, ettei hän voisi mitenkään elää ilman sinua," vastasi Almayer, ja hänen kasvoillaan ei näkynyt vähintäkään mielenkiinnon merkkiä. "Sinun täytyy siis pian mennä hänen luokseen, muuten pelkään, että voit tavata hänet kuolleena."