Almayer purskahti ääneen nauramaan. Ja hänen naurunsa kuulosti niin vastenmieliseltä, että Dain katsahti häneen ja alkoi jo epäillä hänen järkeänsä. Almayer nousi kuitenkin veneen laidalta ja asteli hitaasti Ninaa kohden silmäillen mennessään aurinkoa.
"Ja te lähdette sitten, kun aurinko on ylimmillään?" sanoi Almayer.
"Niin, tuan. Silloin me lähdemme," vastasi Dain.
"Sittenhän minun ei tarvitse enää kauan odottaa," mumisi Almayer.
"Minun täytyy välttämättä nähdä teidän lähtevän ja vieläpä molempien.
Välttämättä," toisti hän, lopettaen äkkiä puheensa ja tuijottaen
tiukasti Dainiin.
Sitten hän asteli taas Ninaa kohden, Dain pysyi jäljessä. Almayer tuli tyttärensä luo ja seisoi vähän aikaa paikoillaan katsellen maassa makaavaa lastaan. Nina ei aukaissut silmiään, mutta kuullessaan lähellään askeleita hän sanoi hiljaa nyyhkyttäen: "Dain".
Almayer epäröi hetkisen, mutta laskeutui sitten kuitenkin tyttärensä viereen hiekalle. Kun Nina ei kuullut mitään vastausta eikä tuntenut hyväilyä, aukaisi hän silmänsä, näki isänsä ja kohosi äkkiä kauhistunein elein istumaan.
"Oi, isä!" sai hän vaivoin kuiskatuksi. Mutta tuossa ainoassa sanassa ilmeni kaipausta, pelkoa ja heräävää toivoa.
"Nina, minä en anna sinulle milloinkaan anteeksi," sanoi Almayer tyynesti. "Sinä olet raadellut minun sydämeni juuri silloin, kun minä uneksin sinun onnestasi. Sinä olet pettänyt minut. Sinun silmäsi, joita minä pidin totuuden kuvastimina, valehtelevat minulle joka katseellaan ja ties miten kauan? Itse sen parhaiten tiedät. Ja jos sinä joskus hyväilit minun poskiani, niin laskit sinä koko ajan mielessäsi, montako minuttia vielä auringon laskuun oli, jolloin sinun piti tavata tuo mies — tuo tuolla!"
Almayer taukosi puhumasta. Vaijeten istuivat isä ja tytär rinnakkain. He eivät katselleet toisiinsa, vaan tähystelivät kumpikin meren laajalle ulapalle. Almayerin sanat olivat saaneet Ninan kyyneleet kuivumaan. Ja tytön katse kovettui, kun hän tuijotti eteensä tuohon rajattomaan sinipintaan, joka hohti läpikuultavana, peilityynenä ja mahtavana kuin taivaankansi. Almayer katseli myöskin merta, mutta hänen kasvojensa ja varsinkin silmiensä ilme näytti muuttuneen aivan elottomaksi. Hänen kasvonsa olivat kelmeät. Niissä ei huomannut vähintäkään merkkiä mielenliikutuksesta, tunteista, järkevistä ajatuksista eikä edes oman itsensä tietoisuudesta. Kaikki voimakkaat tunteet — kaipaus, murhe, toivo ja viha — olivat hävinneet. Kohtalon käsi oli ne pyyhkäissyt pois. Oli kuin sen viimeinen isku olisi tuhonnut Almayerin elämän kokonaan, niin että hänen elämäkertaansa ei ollut enää mitään lisättävää. Niihin kasvoihin, jotka näkivät Almayerin hänen lyhyen loppuelämänsä aikana, teki syvän vaikutuksen hänen kasvojensa ilme. Hän ei näyttänyt itse tietävän vähintäkään siitä, mitä hänen povessaan liikkui. Hänen kasvonsa muistuttivat vankilan jylhiä seiniä, jotka jäätävän kalsealla muurisavellaan ja kivillään sulkivat sisäänsä ihmislapsen synnit, kaipaukset, tuskat ja tuhotun elämän.
"Mitä anteeksi annettavaa sinulla olisi?" kysyi Nina kääntymättä suoranaisesti Almayerin puoleen, vaan selvitellen pikemminkin asiaa itselleen. "Voinhan minä elää edelleenkin elämääni, niinkuin sinäkin olet elänyt omaasi? Se elämän polku, jota sinä olisit tahtonut, että minä olisin vaeltanut, on ollut minulle suljettuna. Mutta minä en ole ollut siihen syypää."