"Sinä et ole milloinkaan siitä puhunut minulle," sopersi Almayer.
"Sinä et ole milloinkaan kysellyt sitä minulta," vastasi Nina. "Ja minä taas arvelin, että sinä olit muitten kaltainen etkä siksi välittänyt koko asiasta. Yksin minä olen kantanut nöyryytykseni taakkaa. Ja miksipä olisin sinulle ilmoittanut, että tuo taakka on tullut osakseni siksi, että olen sinun tyttäresi? Minä tiesin hyvin, että sinä et voinut puolestani kostaa."
"Ja kuitenkin olen yksinomaan ajatellut juuri sinua," keskeytti Almayer. "Minä tahdoin antaa sinulle monta onnellista vuotta lyhyen kärsimysaikasi korvaukseksi. Mutta minä tunsin vain yhden onnen tien."
"Voi, niin tunsit! Mutta se ei ollut minun onneni tie!" huudahti Nina. "Mitenkä sinä olisit voinut antaa minulle onnea ilman elämää? Elämää!" toisti hän äkkiä niin kovasti, että tuo sana kiiri kaikuen pitkin meren pintaa. "Elämää, joka tarjoo valtaa ja rakkautta," lisäsi hän hillitymmin.
"Häntäkö tarkoitat!" sanoi Almayer viitaten sormellaan Dainiin, joka seisoi aivan heidän lähellään ja katseli heitä uteliaasti ihmetellen.
"Juuri häntä!" vastasi Nina, joka katsoi isäänsä suoraan silmiin ja vasta ensi kerran hätkähtäen huomasi, mitenkä luonnottoman jäykät isän kasvonpiirteet olivat.
"Mieluummin minä olisin kuristanut sinut omin käsin kuoliaaksi kuin antanut sinut tuolle miehelle," virkkoi Almayer niin ilmeettömästi, että hän itsekin hätkähti äänensä sävyä, joka ei vähimmälläkään ilmaissut hänen epätoivoisen katkeria tunteitaan. Hän ei ollut oikein itsekään selvillä siitä, kuka puhui. Ja silmäiltyään hitaasti ympärilleen, ikäänkuin olisi odottanut näkevänsä jonkun vieraan, hän suuntasi taas katseensa merelle.
"Sinä puhut noin siksi, että et ymmärrä sanojeni oikeata merkitystä," sanoi Nina surullisesti. "Sinä ja äitini ette ole milloinkaan rakastaneet toisianne. Kun minä palasin Sambiriin, vallitsi siinä paikassa, jonka minä luulin tulevan sydämeni rauhalliseksi tyyssijaksi, väsymys, viha ja — keskenäinen halveksuminen. Minä olen kuunnellut sekä sinua että äitiäni. Mutta pian minä huomasin, että sinä et voinut ymmärtää minua. Virtasihan suonissani tuon naisenkin verta? Tuon naisen, joka oli elämäsi surun ja häpeän aihe. Minun täytyi valita — minä epäröin. Miksi olit niin sokea? Etkö sinä nähnyt minun taisteluani omien silmiesi edessä? Mutta kun hän tuli, hävisivät kaikki epäilykseni, ja minä näin ympärilläni ainoastaan pilvettömän sinitaivaan hohteen — —"
"Minä kerron sinulle lopun," keskeytti Almayer. "Kun tuo mies tuli, näin minäkin taivaan sineä ja päivän paistetta. Mutta salama iski tuolta taivaalta, ja äkkiä ympäröi minut ijäksi pimeä ja hiljaisuus. Minä en anna sinulle milloinkaan anteeksi, Nina. Huomenna olen sinut jo unohtanut! Minä en anna sinulle milloinkaan anteeksi," toisti Almayer itsepäisesti kuin kone. Nina istui paikallaan pää kumarassa. Näytti siltä, kuin tytär olisi peljännyt katsoa isäänsä silmiin.
Almayer piti tavattoman tärkeänä, että hän nyt vakuuttaisi Ninalle, mitenkä leppymätön hän aikoi tälle olla. Hän oli itse puolestaan varma siitä, että kaikki hänen toiveensa olivat perustuneet juuri hänen luottamukseensa Ninaan. Tämä luottamus oli herättänyt hänen rohkeutensa eloon, saanut epäröimättä elämään ja taistelemaan sekä voittoisasti toimimaan ja juuri tyttärensä hyväksi. Ja nyt tuo luottamus oli mennyt. Omin käsin oli Nina sen hävittänyt. Säälimällä ja petollisesti hän oli sen tehnyt, salassa ja vieläpä silloin, kun onnistuminen näytti varmimmalta. Nyt kun hänen rakkautensa ja yleensä kaikki tunteensa olivat kärsineet täydellisen haaksirikon, kun hänen ajatuksensa risteilivät selvittämättömän sekavina, nyt kun hän tunsi joka paikassa ruumiillisia tuskia, jotka tuntuivat yhtenäiseltä kirvelyltä, aivan kuin ruoskan iskut olisivat kiemurrellen sattuneet häneen hartioilta kantapäihin asti, nyt oli hänellä ainoastaan yksi selväpiirteinen, varma ajatus: olla leppymätön Ninalle. Yksi ainoa voimakas halu: unohtaa Nina. Ja tämä täytyi tehdä selväksi Ninalle ja hänelle itselleen toistamalla tämän tästäkin tuota samaista asiaa. Sen hän vain käsitti velvollisuudekseen omaa itseänsä, rotuansa, arvokkaita tuttaviaan ja koko maailmaa kohtaan, joka varmaankin joutuisi aivan ymmälle kuultuaan tämän, hänen elämänsä hirvittävämmän onnettomuuden. Selvästi hän tuon kaiken jo näki ja hän luuli olevansa voimakas mies. Hän oli aina ylpeillyt järkkymättömästä mielenlujuudestaan. Ja sittenkin häntä peloitti. Nina oli ollut hänelle kaikki kaikessa. Jospa kävisikin niin, että hänen omanarvonsa tunto heikkenisi juuri sen kautta, että hän yhä muistelisi rakkauttansa Ninaan? Nina ei ollut mikään tavallinen nainen. Hän voi sen kylläkin jo huomata. Kaikki hänen luonteessaan piilevät suurenmoiset piirteet, joita hän vilpittömästi luuli itsellään yhä olevan, olivat siirtyneet tuolle hennolle, tyttömäiselle olennolle. Ihmeellisiä asioita voisi vielä tapahtua! Jospa hän yht'äkkiä ottaisikin Ninan sydänystäväkseen, unohtaisi häpeänsä, tuskansa ja vihansa ja — seuraisi tytärtään! Jospa hänen sydämensä muuttuisi, vaikka maallinen majansa jäisikin entiselleen. Silloin hänen tyttärensä elämä varmasti tulisi onnelliseksi, kun kaksi ihmislasta kilvan häntä rakastaisi ja varjelisi kaikilta mahdollisilta onnettomuuksilta! Sydämensä pohjasta Almayer kaipasi Ninaa. Mitähän olisi, jos hän sanoisi Ninalle, että hänen rakkautensa lapseensa oli suurempi kuin…