"Minä en milloinkaan anna sinulle anteeksi, Nina!" huusi vielä kerran Almayer hypähtäen mielipuolen tavoin pystyyn. Niin säikähti hän äskeisiä unelmiaan.
Viimeisen kerran kuultiin Almayerin elinaikanaan koroittavan ääntään. Siitä lähtien hän puhui aina yksitoikkoisesti kuiskaten kuin soittokone, jonka kaikki kielet, yhtä lukuunottamatta, kovasta iskusta katkenneina ovat särähtäneet viimeisen kerran.
Nina nousi ja katseli isäänsä. Juuri hänen isänsä silmitön kiivaus sai hänet vaistomaisesti vakuutetuksi siitä, että tämä sittenkin häntä rakasti. Ja hän kätki sydämeensä tuon rakkauden vaivaiset rippeetkin. Hän teki sen häikäilemättömän kiihkeästi, kuten ainakin nainen, joka epätoivoisesti pitää kiinni rakkauden — minkälaisen tahansa — viimeisistäkin pirstaleista. Ne kuuluivat hänelle kaiken oikeuden nimessä, ne olivat hänelle välttämättömänä elinehtona. Nina laski kätensä Almayerin olkapäille ja katsellen isäänsä veitikkamaisen hellästi, hän sanoi:
"Sinä puhut noin siksi, että rakastat minua."
Almayer pudisti päätään.
"Kyllä asianlaita niin on," väitti yhä Nina lempeästi. Sitten hän lisäsi hetken vaitiolon jälkeen: "Ja sinä et milloinkaan unohda minua."
Almayer vavahti hieman. Mitään julmempaa ei Nina olisi voinut sanoa.
"Tuolla tulee jo vene," sanoi Dain osoittaen kädellään mustaa täplää, joka näkyi vesillä — rannan ja saaren välimailla.
Kaikki alkoivat sitä katsella ja jäivät vaijeten seisomaan, kunnes pieni kanootti pehmeästi karahti rantaan. Mies nousi veneestä maihin ja asteli heitä kohden. Hän seisahtui jonkun matkan päähän ja näytti epäröivän.
"Mitä uutta?" kysyi Dain.